Apulainen viittaa myöntyvästi vartijalle ja sanoo:
— Kymmenen minuuttia.
Vartija ymmärtää tarkoituksen ja saattaa Hannan vastaanottohuoneeseen. Päivystäjä saatuaan tiedon, antaa käskyn osastovartijalle ja tämä noutaa vangin esille.
Kylmimmänkin sydämen olisi heltyä täytynyt, nähdessä kohtauksen vastaanottohuoneen ovella. Kyyneleet nousivat vartijainkin silmiin, kuullessaan ne huudahtukset, jotka ystävä ystävälleen lausui, nähdessä sen syleilyn, johon vuosien takaa tavanneet kumppanit yhtyivät. Niinkuin pienet lapset, itkivät kumpikin. Sanaa siinä ei tunteiden tulkkina tarvittu, ei pienintäkään viittausta kaivattu. Yksi ainoa silmäys riitti kyllin kaikki toisillensa selvittämään… Ja se silmäys… se syleily… ne ne puhuivat sen, jota suu ei olisi koskaan puhua voinut…
— Kuinka voi kotona äiti? — kysyy vihdoin Katri.
Hanna ei siihen tahtoisi heti vastata. Mutta kun Katri sen kerran kysyi, täytyy sanoa totuus:
— Huonosti ovat asiat kotona. Niin Katri… älä itke… vuosi takaperin laskettiin äitisi haudan lepoon. Häneltä tuon sinulle viimeiset terveiset.
— Äiti kuollut — matkii oudolla äänellä Katri. Muuta ei hän voi puhua, tajuttomana kaatuu hän Hannan syliin…
Naisvartijat rientävät vangin luo ja kantavat hänet lähellä olevaan sairasvajaan.
Hanna olisi mielellään seurannut mukana, vaan vartijat sen häneltä kielsivät.