Oli kesä, lämmin, ihana kesä. Oli aurinkoista ja viileyttä — muualla, jossakin etempänä, mutta tässä, johon he olivat kuin sidotut, ainaista hämärää, likaista, haisevaa ja rumaa. Se oli surullinen koti, ja surullinen kesä. Mutta pahinta ei ollut se, vaan se, että siellä painoi aamusta iltaan ja päivästä toiseen kiduttava toimeentulon huoli, senkin kurjuuden kammottava uhka.
Turhaan istui mies pöytänsä ääreen. Tuhannet ajatukset saivat tulla ja mennä, paperille ei syntynyt mitään ehjää, sillä häneltä puuttui mielenrauha. Ympäristö, huutava elämänhuoli ja kokemus — ensin hämmästyttävä ja yhäkin katkeroittava kokemus — ettei ollut toveria jonka auttavaan käteen voisi hädässä turvautua, oli vienyt mielenrauhan siihen asteeseen. Turhaan etsi kalpea mies sitä kaupungin kaduilta; loiston ja kylläisten laiskurien näkeminen herätti hänessä vaan repelevää katkeruutta. Turhaan etsi hän sitä puistoista ja luonnonhelmasta, missä puut humisivat, ruoho vihersi ja vedet välkkyivät: siellä oli liian voimakas muistuttaja luonnollisen ihmiselämän onnesta ja vapaudesta, että hän sieltä aina palasi tyhjin toimin ja onnettomampana kuin sinne mennyt oli. Järjellisesti hän kyllä tajusi tämän sairaloisen, luonnottoman tilansa, vaan ei voinut siitä itseänsä irti riuhtaista; hän oli kuin verkossa, johon sitä lujempaan kietoutui mitä enemmän siitä pois potki. Ja kurjuus lepäsi povessa kuin raskas kivi.
Heillä oli kaksi kaunista lasta, kuten sanottu, poika ja tyttö, pieniä vielä molemmat. Jokainen rakastaa lastansa ja useampi niin, että siihen keskittyy koko hänen elämänsä tarkoitus. Se on luonnon pyhä vietti ja jatkuvan kehityksen ehto. Niinpä hekin rakastivat, äiti kaikki uhraavalla äidinrakkaudellaan ja isä tavallaan. Hän, isä, näki lapsissansa oman elämänsä, ihanteittensa, pyrkimystensä jatkon, näki heissä itsensä korkeammalle kohonneena, näki heissä onnellisempia ihmisiä onnellisemmassa tulevassa ajassa, jolloin elämä on muutakin kuin pelkkää kärsimyksillä täytettyä taistelua. Siksi hänellä olisi pitänyt olla niille paljon antaa, jo nyt, ja siksi tunsi hän häpeätä ja tuskaa että niiden piti tällaisessa kurjuudessa kaunis elämänsä alkaa. Aina kun hän näki ne käsitysten tai leikin temmellyksessä inhottavalla kadulla, jonne ne sentään täytyi joskus laskea »raitista ilmaa» samaan, vihlasi hänen sydäntänsä raju syyttävä tunne, joka huusi: huono mies! kurja isä! Mutta taas toisin hetkin, kun hän katseli niiden kirkkaisiin silmiin, terveisiin hymyileviin kasvoihin, ja erittäinkin lempipoikansa — koska hän oli mies — viisasleikkiseen ilmeeseen, korkeaan otsaan ja jykevään runkoon, kirkastuivat hänenkin silmänsä ja povessa kuohahti uhmainen elämänluottamus. Silloin hänen kätensä jännittyivät nyrkkiin ja hän vannoi itsellensä: tämän kohtalon täytyy muuttua, tämä täytyy voittaa, teidän tähtenne!
Mutta pelko, jokin paha aavistus lasien suhteen oli heti tähän paikkaan tullessa iskenyt ja sitä ei saanut poistumaan. — Tästä ympäristöstä ei hyvä seuraa, toistelivat he usein. Ja niin se kävikin, ja se tapahtui äkkiä.
Eräänä aamuna herätti heidät unestansa outo äännähdys, ja kun siihen syy selveni, niin huomattiin toisen lapsista, luon lempipojan olevan taudin kourissa tunnottomana. Vaikka jotain sellaista oli kuin odotettu — tai juuriko siksi — löi tapaus niin musertavalla iskulla että se oli hätäännyttää tolkuttomaksi. Lähin käsillä oleva lääkäri siihen kuitenkin kohta saatiin ja hän sai hiukan hirveintä kouristusta vaimennetuksi, mutta sen enempää ei ymmärtänyt eikä voinut. Kun hän sen tunnusti, kutsuttiin toinen ja yhdessä he nyt katsoivat, neuvottelivat ja koettivat jotakin tehdäkin, kunnes vihdoin tunnustivat etteivät he ymmärrä, etteivät he voi mitään. Ei mitään! Ja koko sen ajan, minuutin minuutin perään, tunnin toisensa jälkeen oli isä seisonut vuoteen vierellä toivoen tieteen apua, seisonut ja voimattomana katsellut lapsensa hirveätä kamppailua: pienen sydämmen hätäistä jyskytystä, jonka saattoi korvin kuulla, äsken vielä ilakoineiden huulten tuskaista liikutusta ja silmien ilmettä, jotka olivat joskus luotuna häneen kuin rukoillen: auta isä! Miksi isä ei auta?… Silloin oli hänen kädet ojentuneet lapsen yli ja hänen sielunsa huutanut: tuskat, tulkaa minun ruumiiseeni, tulkaa vaikka tuhatkertaisena kun vain jätätte hänet! Se huuto, se tunne oli voimassaan hirmuinen ja kuitenkin niin kerrassaan voimaton.
Miehen koko tarmo kohdistui nyt lapsensa pelastamiseen. Ei tullut kysymykseen se, ettei ollut varoja, ettei ollut rahoja, vaan se, löytyikö mitään mahtia joka nyt auttaisi.
— Jos lääkäritaito voipi ihmishengen, eilen vielä voimakkaan, noin nuoren, noin kauniin ja ehdottomasti elämään tarkoitetun ihmishengen pelastaa, niin teidän, lääkärit, on nyt tehtävä se. Taikka jos te olette varmat että tuo elämä ei ole enää pelastettavissa, niin viipymättä lopettakaa nuo hänen hirvittävät kärsimyksensä, vapauttakaa hänet, sen te kuitenkin voitte tehdä, mies tiukasti pyysi ja vaati.
Lääkärit eivät edellistä voineet ja jälkimäistä he eivät tahtoneet, olivat neuvottomia ja toinen heistä ilmaisi kuin jotakin hätäilemistä.
— Ettekö mitään voi tehdä, tuossako hän silmäinne alla saapi avuttomana tuskansa riehua, kunnes katkeaa? Mies jännitti vaatimustaan.
Silloin, heidän neuvostansa, kutsuttiin kolmas lääkäri. Ja hänkin tuli, hiukan silmäili sairasta ja sitte he kolmen tollottivat. Hän näki, ettei viimeinen ollut edellisiä kummempi, vai eikö tahtonut. — Noinko mitättömiä, hän ajatteli, te ammattimiehet olettekin; noinko tyhjiin raukeaa, mykistyy kerrassaan nykyaikainen kehuttu lääkäritaito heti kun todellinen kysymys on edessä? — Ja häntä rupesi tuskastuttamaan.