Lapsi laskettiin hiljaisille vaunuille ja vietiin pois. Isän silmät kostuivat. Hetken perästä tuotiin hänelle ne vaatteet, jotka olivat lapsen yllä olleet ja liina, joka oli vereen tahraantunut. Ja nyt sai hän lähteä.
Väkinäisesti jalat tottelivat. Edustalla hänen täytyi epäröiden pysähtyä ja ponnistaa tahdonvoimaansa voidakseen jatkaa malkaa, sillä häneen entistä ankarammin iski tuo syyttävä tunne.
— Ovathan nämä laitokset sairaita varten, parantoloita. Että sinne sairaan lapseni vein, sehän oli luonnollista, koetti hän itsellensä selvittää, mutta toinen, melkein sitä voimakkaampi tunne epäsi: Enkö sittenkin menetellyt väärin, raakamaisesti; aivan kuin hylkäisin hänet, jota niin kovin rakastin. Enköhän todellakin tehnyt rikosta — niin, ihmistunteita kohtaan — luopumalla hänestä tällä hetkellä, jättämällä hänet kylmiin, vieraisiin käsiin varmana siitä että hän kuolee kuitenkin. Eikö minun pitäisi palata, ottaa hänet vielä käsieni päälle ja hellävaroin kantaa hänet omaan rakkaaseen sänkyynsä, jossa hän, meidän kaikkien ympäröimänä, saisi kamppailunsa kamppailla ja silmänsä ummistaa?…
Tuo tunne hänet valtasi, siksi hän epäröiden pysähtyi ja siksi hänen täytyi tahdonvoimaansa ponnistaa jatkaaksensa paluutietä.
Kotona oli koetettu rauhottua, vallitsi synkkä äänettömyys. Hän hervahti istumaan ja huomaamattaan koleasti lausahti:
— Sinne minä Osmon vein, hänen vaatteensa minä kotia toin!
Hänen vaimonsa käänsi päänsä toisaalle ja pakeni sänkyhuoneeseen, josta kuului pidätetty nyyhkytys. Mutta tyttönen seisoi paikallaan ja katseli häneen, ja nyt vasta hän huomasi että siitä katseesta salamoi selittämätöntä vihaa — lapsen silmistä, joka ei ollut vielä täyttänyt kolmea vuotta, hänen lapsensa silmistä häntä, kurjaa isää kohtaan! Samalla kun se häntä hämmästytti, vihlasi se kipeästi ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta silloin tyttönen yhtäkkiä juoksi hänen luoksensa, painoi päänsä hänen polviansa vasten ja tyrskähti itkemään. Kummin tuntein otti isä lapsen syliinsä ja painoi rintaansa vasten.
Nyt alkoi pitkät ja jännittävät odotuksen hetket. Koetettiin herätellä toivoa, uskotella toisiaan, vaikka ei itsekään uskottu. Pysyteltiin niiden akkunain edessä joista saattoi nähdä sairaalan. Muisteltiin, kuinka Osmo oli leikkinyt tuossa ja tuossa, kuinka se oli joskus livistänyt tuonne sairaalan nurmikolle, josta se saatiin juosta pois noutamaan ja kuinka hän juuri muutamia päiviä sitte oli tarttunut siellä piikkipensaaseen, ettei päässyt siitä omin apunsa pois; kun itku kuultiin, niin mentiin häntä katsomaan, jolloin nähtiin että siellä mies vangittuna maassa maata vötkötti, palavasta punaisena, toinen jalka paljaana, sukka oksassa, kenkä toisessa, mielellä ylen apealla; multa kun siitä vapautettiin, päästi leveän hymyn ja lähti juosta taapertamaan. Koetettiin muistella tuota vaan hauskana tapauksena, mutta se luiskahtikin surulliseksi.
— Kyllä se sinne piikkipensaaseen Osmo jääpikin!… huokasi äiti.
— No, no, pelastettiinhan se siitä… lähtihän se juosta taapertamaan… voipihan se olla vertauskuva juuri siitä, koetti mies vakuutella ja löytää uusia mahdollisuuksia asian ratkaisuun sitä tietä.