Niin kului ilta ja alkoi yö. Oli pyydetty että sairaalasta annetaan heti tieto jos jotakin »odottamatonta» tapahtuu, tai nähdään tulevan tapahtumaan, ja se oli luvattu. Oltiin sen tiedon vuoksi vähän rauhallisempia, kun ei mitään kuulunut. Koetettiin nukkua.
Mutta uni ei tullut. Miehen silmäin edessä väikkyi poikansa kärsivä kuva ja hänen korviinsa oli avatun ikkunan kautta kuuluvinaan tuskainen liikutus. Hänen täytyi lähteä ulos, sairashuoneen lähettyville ja edelleen hiipien kiertää rakennuksia, koettaa nähdä niiden sisäpuolelle ja vähä väliä pysähtyä henkeänsä pidättäen kuuntelemaan eikö sieltä kuuluisi tuttua liikutusta, joka olisi ainakin merkki siitä että hän vielä eli ja siis oli jälellä toivon hituinen. Sisäpuolelle hän ei nähnyt, mutta liikutusta hän oli kuulevinaan joka ikkunan luona.
— Entisellään, saatiin seuraavana aamuna kuulla; ja vasta iltapuolella päästiin häntä katsomaan.
Kalvennut oli Osmo, pienentynyt, kutistunut, ainoastaan poskipäät olivat heleänpunaiset. Näytti, että hänet oli hetkeksi rauhotettu ja virkistetty. Ensin ei hän heitä huomannut, vaan kun he tulivat aivan vuoteen vierelle, huomasi hän, tunsi, koetti ojentaa kättään ja alkoi kovasti hätäilemään. Silloin sairaanhoitajatar pyysi heidän nopeasti poistumaan. Vielä ovelta katsoi mies jälkeensä ja voi sitä ilmettä, voi niitä silmiä jotka sinne täytyi jättää! Ei Osmo varmaan enää isää eikä äitiä eikä pikku siskoansa ymmärtänyt; miksi niistä oli tullut niin kylmiä, miksi ne hänet niin hyljäsivät, niin yksin jättivät, nyt juuri kun hän olisi heidän apuansa ja hellyyttänsä kaivannut!?…
— Olihan se Osmo nyt vähän parempi, tunsi edes! Ehkäpä hän sentään paranee.
— Ehkäpä, sanoi mies, mutta sisimmässään tunsi toista.
Ja seuraavana yönä kello kahden aikaan annettiin heille sairaalasta telefoonin kautta tieto, että jos tahtoivat niin tulisivat nyt nopeasti. He olivat heti valmiit, sillä he olivat siltä varalta olleet riisuutumatta. Mutta kun he ennättivät lapsensa vuoteen vierelle, veti hän juuri viimeisen henkäyksensä. Osmoa ei enää ollut…
Isän kasvot eivät värähtäneetkään, sillä hän oli kaiken jo kärsinyt ja tämä oli vaan vapauttava päätös, ja äitikin, vaikka kyynellähteensä vielä vuotivat, otti sen vastaan pitkällä huokauksella:
— Niinhän sen piti käydä!…
Ja selväähän tämä oli: tuo vielä tolkuton lapsukainen, joka ei ymmärtänyt missä vyöryi ja mitä suuhunsa pani, oli saanut tuosta saastaisesta ympäristöstä tartunnan, myrkytyksen, josta seurasi odottamattoman nopea ja raju sairastuminen. Luo kutsutut lääkärit, nuo alemman köyhälistön puoskarit, vähätietoiset ja kyvyttömät, eivät osanneet antaa apua aikanaan, kunnes se oli jo myöhäistä, niin, ja taitamattomuudessaan turmelivat vielä lapsen hentoja elimiä, josta yksin olisi ollut kuolema seurauksena, — seikka, joka selveni varmuudeksi kun sairaalasta ilmoiteltiin tutkimuksen perusteella kuoleman syy.