Mies oli nyt näennäisesti tyyni, mutta synkempi entistään, sillä hänen kärsimyksiinsä oli liittynyt synkeä viha, joka puhkesi esiin vasta seuraavana aamuna, kun tuli kysymys lapsen hautaamisesta: kykenikö sen »kunniallisten» ihmisten tavalla toimittamaan, vai pitikö se jättää kaupungin tehtäväksi. Silloin hän puhkesi melkein raivoon.
— Tuhannet ja tuhannet tämän maan pinnalla korttakaan ristiin panematta ja ainuttakaan hyödyllistä viirua vetämättä koko elämänsä aikana ovat ylenkylläiset aina, huomenesta huolettomat aina, työnä nautinto aina. Ja tuhannet kaikenlaiset komeljantit ja humpuukimestarit, silmänkääntäjät ja vatsaansapuhujat, nimiloistajat ja narrit, kurkkunsa kiruttajat ja balettitanssijat ja kaikenlaiset tuhertajat ja töhertäjät vetävät taiteellansa satumaisia summia ja elävät ruhtinaallisesti. Mutta minä, työväen alkava kirjailija, joka tahdon uhrata kykyni oikean ja suuren asia palvelukseen, joka pyrin siinä kehittymään edelleen ja jonka kynänpiirtoja ovat jo ehkä kymmenet tuhannet lukeneet, minä en saa leipää perheelleni, en asuntoa, joka vastaisi edes alhaisempiakaan vaatimuksia, en elämän takuuta sen vertaa että saisin mielenrauhaa työtäni jatkamaan ja vihdoin viimein, kun kurjat olosuhteet tappavat rakastetun lapseni, en minä häntä kykene ihmistunnetta omaavan isän ja ihmisen tavalla hautaan saattamaan! Kirottu olkoon koko maailma!…
Mutta kun hän oli katkerimman kuohunsa purkanut ja hetken aikaa ulos tuijottaen miettinyt, virkkoi hän tyyntyneenä:
— Niin, mitäs minä turhaa. Minähän olen vain yksi, meitä on miljoonia, millä oikeudella minä itselleni erikoisasemaa vaatisin!…
— Mutta tuntuu niin kovin pahalta ettemme kykenisi omaa lastamme hautaamaan, että joku toinen — että vaivaishoitolaitos sen tekisi, vaikeroi vaimo.
— Niin tuntuu, pahalta, katkeralta, häpeälliseltä, tunteita se loukkaa, sillä olemmehan me nuoria terveitä ihmisiä ja — ihmisiä. Kunniantunnettamme se loukkaa, ihmisyystunnettamme se loukkaa ja vielä yhtä: isän ja äidin tunnetta se loukkaa. Tekee sen vielä sittenkin vaikka ajattelemme ja tiedämme että kuollut on kuollut, ruumis on ruumis, maa on maata; että on yhden tekevää kuka sen hautaa, mihin se haudataan ja miten se haudataan — eihän se siitä mitään tiedä, ei se siitä sure eikä se siitä lohdutetuksi tule. Mutta me tiedämme, meidän tunteemme rakastettua lastamme kohtaan, sen muistoa kohtaan, jonka lähin välikappale tämä ruumis on … tämä ruumis, osa omasta itsestämme, joka elämän täyttämänä ja kaunistamana meissä ne tunteet synnytti…
Ja he päättivät säästää tunteitansa — oikeastaan pettää niitä. — Ehkäpä ei heti tarvitse puhua rahasta mitään, voipihan sitte sovitella ja maksaa vähin erin, he tuumivat. Ja kutsuttiin hautaantoimittaja.
Tuntui rauhoittavan hyvältä se tapa, jolla tuo synkän ammatin edustaja esiintyi, se hiljainen, tunteita ymmärtävä kohteliaisuus, jota hän kaikessa osoitti niin pettävästi että sitä huomaamatta rupesi pitämään todellisena osanottavaisuutena. Ja arkku tilattiin ja kaikki sovittiin, eikä rahasta puhuttu mitään. Yhtä osanottavaisena mustiin puettu asiamies poistui kuin oli tullutkin.
Tuohan oli ihminen, tämähän sentään näyttää käyvänkin hyvin, puhelivat he, hyvillään edes tuosta.
Ja kello kolme saapui umpivaunut, johon he kolmen astuivat, ottaaksensa sinne neljänneksi rakkaan Osmonsa ja saattaaksensa hänet viimeiseen majaansa.