Yö kuluu, kamala yö. Kurkkujen korina, vihlova hengitys ja vatsojen kurina, kirouksen sähinä ja rukouksen hyminä, voihkeet ja huokaukset kohoaa loppumattomana lainehtivana surinana. Toiset kierittelevät ruumistansa kuin tuskassa, toiset makaavat värähtämättöminä kuin muumiot…
Tämä on yömaja niitä varten joilla ei ole missään koko tässä suuressa ja loistavassa kuninkaan kaupungissa eikä koko avarassa onnellisessa maailmassa paikkaa mihin päänsä kallistaisivat.
Ja vihdoin vaikenee aamu, joka avaa silmäimme eteen kamalan todellisuuden selväpiirteisempänä ja alastompana. Yöllinen kuvasto alkaa valkenevan päivän valossa liikehtiä. Ne nousevat kuin haamut, horjuen ja jäseniänsä kokeillen. Toiset riisuvat päältänsä viimeisetkin vaateriekaleet ja hankaavat ruumistansa seiniin tai käsin kaapivat. Ne pyyhkivät ja kaapivat alaspäin, ne puistelevat käsiänsä niinkuin niihin olisi jotakin tarttunut, ja useamman kasvot ilmaisevat hetkellistä elämännautintoa. Maassa, heidän jalkaansa juuressa, syntyy vilkas pienoiseläjäin kilpajuoksu, pako ja piilopaikkojen etsiminen.
Ken joutuu ja kykenee, se aina horjuu ulos, päivän tiellensä, mikä se lieneekin. Mutta ennen kuin huone tyhjenee, tapahtuu näytös, ehkä ei tavallinen täälläkään, joka saa veremme jähmettymään.
Se sama nuori mies, joka yöllä leikki vanhain hetarain kanssa, liikkuu kuin tiikeri paikasta toiseen, silmät mielipuolen hurjassa liekissä palaen, kasvot kammottavassa hymyssä väännehtien. Kouristaa yhtä käsivarresta, kierasee toista nenästä, kolmatta lyö korvalle ja nauraa kolkkoa nauruaan. Koko huone kuohuu pakokauhun vallassa. Ovenpieleen pysähtyy eräskin horjuva, kuolonkalpea nainen, jonka eteen hurjimus käy.
— Mikä sinun on, kurja?
— Nälkä, sopertaa onneton tuskin kuuluvasti.
Hurjimus työntää yhden sormistansa suuhunsa ja purasee. Se jää suuhun ja veri purskahtaa. Hän ottaa verisen sormen ja kolkosti nauraen ojentaa sen vaimolle:
— Syö!…
Poistumme. Kuin juopuneet hoipertelemille alas kadulle, jossa alamme ahnaasti lietsoa sisäämme raitista ilmaa. Mutta kamalat kuvat väikkyvät yhä silmiemme edessä ja seuraavat meitä kadulle, jossa päivän loisto päätänsä kohottaa, ohi palatsien ja ohi kuninkaan linnan, joiden loistavissa torneissa ja ikkunoissa aamuauringon lämmittävät säteet pitävät värileikkiä, rantaan, missä kimaltelevat laineet vapaina soutelevat ja silmäimme eteen avartuu päilyvä ulappa, jonka takana on yhä uusia maita ja kaupunkeja, yhä uusia, ehkä samanlaisia kuvia!