PAINAJAINEN.
Maailmankaupungin loistavimman kadun keskuksena oli ollut tänä yönä Powerin palatsi, se oli loistanut kirkkaimmin ja viimeisenä, sillä siellä oli vietetty omistajansa viisikymmenvuotispäiviä. Mutta nyt alkoi sekin himmetä. Sen sadoista ikkunoista yksi toisensa perästä sammahti, sen kuudestakymmenestäneljästä huoneesta yksi toisensa perästä pimeni, kunnes aina iloisella bulevardilla loimotti vaan tavalliset yötulet.
Miljoonain omistajan palatsissa oli ollut iloinen ilta, ylitsevuotavainen yö. Ei ollut puuttunut mitään. Oli ollut viiniä ja oli ollut naisia, oli ollut herroja ja oli ollut tupakkaa, soittoa jouhilla ja musiikkia metallitorvilla, oli syöty ja juotu, oli tanssattu ja pelattu, ja oli keksitty taas joku uusi huvitusmuoto, jonka toistaiseksi tiesi vaan tämä suljettu seura, tämä ylin kerma.
Vieraat olivat poistuneet ja vieneet mukanansa sisällyksen, oli jäänyt vaan kuori: kuusikymmentäneljä tyhjää huonetta. Niin, aivan kuin tyhjää, sillä palvelijain lauma oli hävinnyt heille kuuluvaan etäiseen soppeensa ja palatsin haltijat, kaksi kylläistä, toisiinsa väsynyttä ihmistä sulkeutuneet huoneisiinsa toinen toiseen päähän marmorimuuria.
Powerin aivot olivat vielä kiihtyneet, mutta ruumis oli ylen väsynyt. Hän antoi riisua itsensä ja heittäytyi hyllyvälle vuoteelle kuin pakattu säkki. Ja tahtoi nukkua. Mutta aivot olivat hermostuneesti kiihtyneet, ei tullut unta. Niissä myllersi arkipäiväinen todellisuus ja yöilojen yliluonnollinen kiihko yhtenä sekavana paadoksena, joka ei suonut lepoa. Ja alkoi yökylpy: hikoileminen ja selittämätön ahdistus, jota hän oli oppinut pelkäämään, ei, vaan suorastaan kammoamaan. Se alkoi tuollaisena epämääräisenä pahana tunteena, jota ei saanut haihtumaan, ajatuksina, jotka painoivat vaikka kuin olisi koettanut niitä toisilla ajatuksilla kumota, ja vihdoin jonkinlaisena pelkona, jolle ei löytänyt todellista syytä, mutta joka kuitenkin piinasi. Se olikin ainoa Powerin onnettomuus ja sitä varten oli hänellä aina lääkärinsä määräämää lääkettä vuoteen vierelle asetettuna. Hän otti kapselin ja painoi silmänsä kiinni: Nyt!
Mutta hetken perästä oli hän ajattelemassa:
Seisonko minä vankalla pohjalla? Kestänkö minä? Onko se sittenkään niin varmaa?…
Ja hän laski ja punnitsi. Hän koetti johtaa mieleensä asiaintilan semmoisena kuin hän oli sen viimeksi kuullut konttorikirjojen ja luuli sen yksityisten, salaisten muistiinpanojensa perusteella olevan. Ja numerot puhuivat varmasta seisomisesta, vieläpä miljoonain kaksinkertaistumisesta. Eikä mitään ollut epävarman sattuman varassa, vaan kaikki oli laskettuna tukevalle tuottopohjalle. Miksi siis mitään rauhattomuutta… tuo mitätön muutamien vaivaisten tuhansien menetyskö tänä merkkipäivänä merkitseisi jotakin? Ei, ei suinkaan! Eikä mitään muutakaan syytä ollut, todellista syytä, sillä kaikki oli parhain päin. Huoleti siis saattoi nukkua.
Hän otti toisen kapselin ja käänsi kylkeä, painoi silmänsä lujasti kiinni ja koetti hengittää rauhallisesti. Ja hengitti kuin hevonen.
Mutta hetken perästä hän oli ajattelemassa: