Ja hän täytti palettinsa rumimmilla väreillä, otti suurimman kangaskappaleen lokamustalla pohjalla ja maalasi, pyyhki ja maalasi, sillä hän ei tahtonut löytää muotoja eikä ääriviivoja kylliksi mustia ja kylliksi rumia.
Mutta vihdoin se oli syntynyt. Hän oli maalannut kaameimman louhikon, jossa ei mikään kukoistanut, ärjyvään yöhön, jossa ei hetkenkään rauhaa ollut, jonka ylitse itse belzebub siipensä levitti ja yhden silmänsä valoksi ylensi. Sinne katkerimmista kyynelkarpaloista vedet murhan myrkkyvaahdossa kohisemaan, tuskista polttavat tuulet, vääryyden vihloista viimat ja itkuista ikuinen symfonia. Sinne alastomat himot hirveimpään piiritanssiin itse belzebubin ympärille. Sinne portaat rujoista ja rammoista, orvoista ja leskistä, kaikista joita rumuuden enkelit olivat kaikkina aikoina niittäneet ja niitä myöten raskaine kultaristineen loppumattomaan kiipeämiseen ne, joille se oli ihanne…
Se oli nyt se — helvetti, jonka vuoksi hän oli kärsinyt ja tuntenut miljoonien kärsivän. Hän tahtoi paeta jälleen taivaaseensa ja uinahtaa…
Mutta ihmiset kulkivat hänen ikkunansa ohitse, tulivat ja menivät, kukin arki päiväisillä asioillansa; ja heidän äänensä sorisivat milloin iloa, milloin surua, milloin leikkiä ja milloin totisuutta, ja kaikki yhtyi yhdeksi sekavaksi kuoroksi.
Hän katsahti maalaamiinsa ja ne olivat aivan epätodellisia; ne olivat liian valoisia ja liian mustia.
— Ei, mutta maalaappas elämä, todellinen elämä todellisin mutta taiteellisin värein!
Hän täytti taas palettinsa väreillä, levitti eteensä kangaskappaleen ja alkoi piirtelemään muotoja ja ääriviivoja…
— Mahdotonta!
Hänen eteensä aukeni huimaavia näköaloja, jotka sisälsivät itseensä taivaat ja helvetit lukemattomine tavanvaihteineen; ääretön värien ja muotojen, sointujen ja epäsointujen sotku, johon hän upposi kuin hyttynen avaruuteen.
— Mahdotonta! Se on puristettava kokoon, se on puristettava niinkuin sydän puristaa joskus tunteen yhteen ainoaan pisaraan…