* * * * *
— Mitä sinä mietit, poikani? — Se oli hänen äitinsä lempeä ääni.
— Olen maalannut taivaan ja helvetin, nyt tahtoisin maalata elämän.
— Yhdistä ne… ei, maalaa taivas uudelleen, kunnes siitä on tullut todellinen ihanne sinulle tänäpäivänä, se on paras taulusi! Ja äiti poistui hymyillen.
— Niinkö!
Maalaaja otti taas palettinsa, sevotteli värejä ja mietiskeli. Nopeasti sivalsi hän pienen pikkaraisen kangaskappaleen vaaleansinervällä pohjalla ja maalasi siihen muutamilla siveltimen vedoilla palan puhdasta luontoa, sinne oman majansa ja sen pyhättöön lemmittynsä kuvan.
-Nyt!
Ja riemuiten vei hän sen äidillensä.
Äiti katsahti siihen vaan kerran ja suuri, kirkas kyynelkarpalo vierähti hänen kalpealle poskellensa.
— Se on hyvin kaunis, poikani! Mutta eikö mitään ole siitä unohtunut — eikö todellakaan mitään?…