Oli unohtunut. Maalaaja muisti sen ja vavahti. Oli unohtunut se, joka olisi pitänyt ensimäisenä maalata hänen majansa pyhättöön.
Nöyränä palasi hän ja korjasi erehdyksensä; lämmöstä täyttyvin rinnoin maalasi hän sen, joka oli unohtunut — äidin sydämmen.
VIIMEINEN LEIPÄ.
Sinä tiedät, Hannu, että tässä on viimeinen leipämme?…
Sen lausui kalpea nuori vaimo. Ääni oli hellän arka, melkein kuiskaava. Mutta Hannu ei virkkanut mitään, hän vaan tuijotti pienestä ikkunaruudusta kapealle likaiselle kadulle, joka juuri oli peittymäisillään valkoiseen lumivaippaan. Siinä oli hän jo kauan tuijottanut näkemättä mitään, taikka katsellut, kuinka suuret, pehmeät lumihiutaleet kuin valkeat perhoset lentää lepottelivat alas maahan ja ikkunaruutua vasten, josta siipirikkoina putosivat alas kynnykselle. Sitä mukaa kun maa valkeni ja loka peittyi tuntui hänenkin mielensä valkenevan, sielläkin tuntui jotakin peittyvän, pehmenevän ja lämpenevän, sillä hän oli unohtamaisillaan todellisuuden. Mutta yht'äkkiä kaikki musteni.
— Viimeinen leipä!… Josko hän sen tiesi?… Kyllä, kyllä hän sen tiesi, hän tunsi sen ja siksi se muistutus vihlasi kuin puukolla. — Viimeinen… viimeinen… jo kolmannen kerran »viimeinen!»… Kunpa olisivat nuo lumihiutaleet leipiä, suuria valkoisia leipiä, ja nuo pienemmät voinokareita, sokerin paloja ja suolan rakeita!…
— Kuulitko sinä, Hannu, mitä minä sanoin?…
Josko hän sen kuuli? Herra jumala! Vaikka hän olisi ollut sadan peninkulman päässä, ei hän olisi voinut olla sitä kuulematta — tuota ääntä! Hänen teki mieli vastata: en, mutta ei saattanut, ja kun hän aikoi vastata: kyllä kuulin, rakas toverini; niin tuntui että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja sitä hän ei tahtonut näyttää, siksi jäi hän liikkumattomana paikalleen. Hän kuuli, kuinka vaimonsa salaten huokasi ja kuinka lasten hampaat narskuivat kuivia paloja järsiessään, ja edelleen kuuli hän, kuinka vaimonsa kokoili puun kappaleita ja heitti ne uuniin.
— Rakas Hannu, ne olivat myöskin viimeiset!…
Hannu tiesi sen, tiesi liiankin hyvin ja siksi hän vavahti kun kuuli ne heitettävän uuniin. Hän olisi tahtonut mennä niiden mukana ja palaa kekäleeksi. Mutta hän vaan yhä tuijotti, — ei, hän vaan oli tuijottavinaan, sillä hän ei voinut siitä pois kääntyä. Hänen polvensa vavahtelivat, mutta jalat eivät totelleet. Ja hän kuuli edelleen kuinka vaimonsa salaa nyyhkytti ja pyyhkeili kasvoilleen vierivät kyyneleet.