— Martan kädet ovat aivan tummansiniset, pitäisi tukkia se ikkunan rikkein, sillä sieltä tuulee ja tuiskuaa…
Lapset rupesivat ihmetellen katselemaan vuoroin isään ja vuoroin äitiin, niin että leipäpalat unohtuivat avattuun suuhun. Ja vaimo jatkoi, vielä aremmin ja hellemmin:
— Rakas Hannu! Et taida enää nähdä mitään keinoa, mitään mahdollisuutta Ja sinua taitaa kovin rasittaa… Mitähän jos minä lähtisin koettamaan?…
— Ei! Et sinä lähde, vaan minä, minä lähden! Olkaa te vaan rauhalliset ja odottakaa hetkinen — ehkä tunti — ehkä kaksi — ehkä kolmekin, mutta minä tuon leipää ja puita myöskin…
Ja nopeasti kuin riuhtaisten itsensä syöksyi hän ulos, jossa vasta muisti ikkunan rikkeimen, mutta näki jo vaimonsa siihen asettelevan jotakin tuketta, samalla nyökäyttäen hänelle päätänsä rohkaisevasti hymyillen. Ei, niissä silmissä oli vielä enemmän, niissä oli niin syvä osanottavaisuuden ja toivon, rukouksen ilme että Hannu tunsi kaiken kurjuuden ja katkeruudenkin ohella rintansa täyttävän selittämättömän lämpöisestä, onnena väreilevästä tunteesta.
— Ihmeellistä, mutisi hän itselleen, kuinka tällaisessa hirveässä olotilassa ihminen tulee saamattomaksi, niin, aivan tolkuttomaksi. Lieneekö sittenkään kaikki niin auttamattoman toivotonta todellisuuden pakosta, eikö vain liene vika minussa?… Eiköhän sitä voisi korjata, kun koettaisi, ponnistaisi?…
Näissä ajatuksissa oli hän huomaamattansa risteillyt katuja kovassa vauhdissa. Hänet huomautti vasta vilu, joka värisytti hänen huonosti puettua ruumistansa, sillä tuuli oli kiihtynyt ja käynyt jäätävän kylmäksi, ryöpyttäen kevyttä nuorta lunta kadut täyttävänä tuiskuna.
— Minnekäs minä oikein menen?…
Hän väistyi seinän suojaan, nojasi olkapäänsä lähimpään nurkkaloveen, työnsi kätensä taskujen pohjaan ja jäi miettimään. Mutta sen sijaan että hänen olisi pitänyt miettiä keinoja ja etsiä mahdollisuuksia, kiersi ajatus aina toivottomuuteen, — tuonne hökkeliin, missä enää oli vaan armosta suojaa, mutta tiedotonta kuinka kauan, viimeisiin puihin, jotka oli pantu uuniin, rikkinäiseen ikkunaan, jota hän tolkuttomuudessaan ei ollut korjannut, mutta johon hänen vaimonsa oli tukkinut resua, lapsiin, jotka järsivät viimeisiä leivänpaloja, Marttaan, jonka kädet olivat tummansiniset ja vaimoon… sellaiseen vaimoon!…
— Viimeinen leipä! mutisi hän. Jo kolmannen kerran viimeinen!… Ensi kerralla oli hän pelastunut niin ja toisella kerralla niin, mutta nyt?…