Kuusi kuukautta oli hän kierrellyt ympäri kaupunkia ja lähiseutuja maallakin työtä etsien, mutta turhaan, sillä laumottain kierteli toisia hänen laistansa samoilla teillä, yhtä turhaan ja yhtä toivottomina. Kuusi kuukautta oli hän miettinyt yhtä ainoata asiaa, nimittäin perheensä elämän kysymystä, voimatta sitä ratkaista. Kuusi kuukautta oli hän koettanut sen eteen kaikki keksimänsä kunnialliset keinot, kaikki mitä hänen järkensä oli voinut pudistaa, ja ihmeellistä, kuinka vähäisiä siltikin olivat tulokset olleet! Ennen ei hän ollut sitä uskonut, kun oli ollut säännöllistä työtä eikä ollut tuntuvampaa hätää; päinvastoin oli hän ollut varma, että kaikissa tiloissa voipi hänenlaisensa, vielä nuori ja terve mies elämän kohtalonsa ohjata niin ettei kurjuus pääse kynsiänsä iskemään. Nyt oli hän sen kokenut ja masentunut; saanut tunteen voimattomuudestansa torjumaan kurjuutta, johon hän oli sidottu kuin muuriin. Viimeinen hänen hätäkeinonsa oli ollut omituista laatua. Hän oli ryhtynyt kuin työhön, ahkerasti ja sinnikkäästi, kiertelemään katuja etsien eikö joku olisi jotakin arvokasta pudottanut josta voisi saada »löytäjäisiä». Se oli tietysti ollut turhaa, sillä harvoin rikkaat pudottavat arvoesineitään ja köyhillä ei ole mistä pudottaisivat. Nyt ei ollut enää nähtävissä mitään keinoa, ei korttakaan, johon olisi toivonsa kiinnittänyt. Olisi sentään vielä ollut yksi, se viimeinen, nimittäin suora kerjuu, mutta se tuntui hänestä niin häpeällisen alentavalta, ettei hän siihen tuntenut voivansa vieläkään ryhtyä, sitäpaitsi olihan sekin ilman erityistä lupaa rangaistuksen alaista…
— Mitä? Entäpä varastaisin?… välähti hänen mieleensä, ja nyt vakavana kysymyksenä, eikä vaan sellaisena mahdollisuuden vertailuna kuin ennen joskus. — Olisihan se oikeastaan kerjuuta kunniallisempi ja eiköhän viime lopussa oikeutettukin, sillä »ei hädällä ole lakia». Ja niinköpä eivät sitä muut, monetkin tekisi ilman hätääkin, aivan kunniallisena vieläpä kunnioitettuna ihmisenä, vaikka se tapahtuu jonkin, mikä se milloinkin lienee, pettävässä ja peittävässä varjossa. Vai mitenkä olisi selitettävissä nuo kasaantuvat rikkaudet käsiin jotka eivät niitä missään muodossa synnytä, tuolle hirvittävän suurelle laiskuri ja elostelijalaumalle yhteensä, erityisesti sen muutamille? Eiköhän ne vaan ylimalkaan kasaannu vieläkin rumemmilla keinoilla kuin varkaudella: petoksella, viekkaalla peitetyllä petoksella ja julkealla lainsuojaamalla petoksella… Jos minä siis tässä tilassa, perheeni vuoksi, lasteni vuoksi, heitä turvatakseni nälkään kuolemasta varastan, niin teenköpä siinä väärin? Ja jos sitte joudunkin niitä varten varattuun tyrmään, välipä tuolle, onni sekin, ehkäpä sitte paremmin armahtavat noita turvattomiksi jääneitä…
Ennen oli hän nuo ajatukset torjunut, vaan nyt ne kiersivät joka puolelta eteen ainoana keinona ja vihdoin jäi vain kysymykseksi se, miten varastaa, miten se kävisi laatuun. Miten? Siinä olikin enemmän kuin ratkaistavaa…
Mutta vielä kerran jätti hän sen ajatuksen, sillä hänen mieleensä johtui roskakasat, joihin paremmassa asemassa olevat ihmiset heittivät kaikenlaiset jätteensä; voisihan niitä hämärissä kenenkään huomaamatta penkoa ja mahdollisesti löytää jotakin kunnollista…
Illan jo pimettyä asteli Hannu asuntoansa kohden, hitain askelin, pää rintaan painuneena, puunkappaleita kainalossa. Kuta lähemmäksi »kotia» hän tuli, sitä hitaammiksi ja epävarmemmaksi kävivät askeleet. Ikkunan kohdalla hän pysähtyi, vapisi ja kuunteli…
— Nyt ne siellä hiljaa odottavat, että isä tuo ruokaa ja puita! Ne ovat jännitettyjä siinä odotuksessaan, mutta varmoja, sillä varmastihan minä lupasin! Jos eivät jo liene vilusta jähmettyneet?…
Hän hiipi oven edustalle, hiljaa kuin varas.
— Ei! Minä en voi mennä sisään, minä heittää kolahutan nämä puut oven edustalle, josta vaimoni ne tulee ottamaan, ja juoksen takaisin, sillä minun täytyy heille viedä myöskin ruokaa!…
Ja niin hän teki. Rinnassaan kakkasi kuin vasaroilla kun hän jälleen kadulla pysähtyi.
— Sanotaan, että »kun on hätä sulia suurin, avun antaapi jumala». Nyt on minulla hätä. Sinä jumala, jos olet olemassa, tiedät sen — tai jos et vielä tiedä, niin katso minun sydämeeni ja katso minun rakkaimpieni sydämeen! Katso, ja ojenna kätesi, minä käyskentelen ja annan sinun ohjata itseäni!…