— Menkää herran nimessä ja kastakaa hänet itse, kastakaa hänet kuinka monta kertaa tahansa ja kuinka paljon tahansa, upottakaa hänet vaikka veden sisään ja pankaa hänelle vaikka sata nimeä…

Asiamies peräytyi selkä edellä ja silmät pyöreänä ovelle, ja edelleen siitä ulkopuolelle, mutisten jotakin jota Pehmeä ei joutanut kuuntelemaan.

Seuraavana sunnuntaina ei pastori Pehmeätä kuulunut kirkkoon, sillä hän oli matkalla länteen päin.

TUOMAS JA HÄRÄT.

Ei ainoastaan pelkän huvin, mutta myöskin käytännöllisen hyödyn vuoksi monelle, kannattaisi perusteellisesti tutustua mieheen sellaiseen kuin Tomi — tämä Tuomas Iisakinpoika ennen ja tämä Tomi Aisakson nykyään.

Tomi oli syntynyt Suomen maassa, tietysti, ja tullut tänne rikastumaan, kuten muutkin. Sillä hän oli aivan erityisesti kotoisin sieltä, missä petäjän kyljestä leipää leikataan kun halla vie tähkäpäät, joka tapahtuu sangen usein. Se seikka lieneekin merkittävä suureksi tekijäksi Tomin alkuperäisessä kehityksessä.

Jo kolmatta kymmentä vuotta sitte oli hän tähän vieraaseen maahan saapunut, mutta vieläkään ei sen kovin oudosta kielestä ollut hänen päähänsä tarttunut kuin pikkuruisen, juuri sen verran ettei hän sitä ollenkaan ymmärtänyt, mutta ei ollut aivan ymmärtämättäkään. Se oli semmoisenaan ikävä juttu, mutta aivan auttamaton, kuten Tomi uskoi. Ja kuitenkin tuo kieli oli häneen nähden saanut aikaan tavattoman muutoksen, se oli näet tehnyt Tuomas Iisakinpojasta Tomi Aisaksonin, joista ainoastaan jälkimäiset hän tunsi ja omisti. Alkujaan oli tuon Iisakinpojan perässä ollut vielä jotakin, vaan se oli kokonaan hävinnyt ja unohtunut, jäänyt vaan tämä, jolla hänet tunnettiin ei ainoastaan heimolaistensa piirissä, mutta myöskin niissä kirjoissa missä se kysymykseen tuli, nimittäin Buttemanin tehtaan miesluettelossa ja muonakauppias Viilpäkin kirjoissa, jatkuvana velkatilaajana tietysti. Mutta työpaikalla tunnettiin hänet myöskin, ja etupäässä, nimellä »Ahkera Tomi», joka lienee johtunut eräistä erikoisista ja sanoisimmeko hyvistä luonteen ominaisuuksista jotka hän omasi, nimittäin hätäilemättömyydestä ja laiskuudesta sekä niiden vastapainona sitkeydestä olla joka päivä määrätyllä paikallansa ja aina asian touhussa käsinä.

Hänen erikoisesta luonnonlaadustansa johtui myöskin se, ettei hän muutellut työpaikkaa. Mihin hän kerran oli käsiksi päässyt ja niinsanoaksemme kotiutunut, siitä ei ollut helppo saada häntä pois, jaa, se oli melkein mahdotonta. Niinpä hän saattoi olla ylpeä siitä, että oli nykyisessäkin paikassaan, nim. Buttemanin konetehtaalla, ollut viisitoista vuotta päivääkään menettämättä. Sellainen oli Tomi. Ensin oli häntä koetettu pitää valurin apurina, s.o. lapioimassa multaa muottikoreihin j.n.e. Mutta kun hän perin hätäilemättömän luonnonlaatunsa vuoksi näyttäytyi tuohonkin, muuten hänelle sopivalta näyttävään toimeen mahdottomaksi, niin siirrettiin häntä koetellen työstä toiseen, kunnes oli selvillä että hän sopi kaikkeen sellaiseen kuin esim. tehtaan härät ja semmoiset. Joku olisi voinut moisesta kokeilusta pahastua, semminkin kun se tapahtui asianomaisten puheiden ja mielenosotuksen yhteydessä, mutta Tomille oli aivan yhdentekevää missä hän oli ja mitä hän teki, kun vaan jossakin oli ja jotakin teki ja päivä merkittiin täytenä kirjoihin. Saattoivatpa ne Tomille, käskijät nimittäin, silmittömästi suuttua ja oikein nyrkin kanssa töyttiä, mutta ei Tomi siitäkään ottanut suuttuakseen kun ei se hänen järeään ruhoonsa kovin kipeästi koskenut.

Sellainen oli Tomi. Mutta meidän täytyy vielä häneen lähemmin tutustua, ja merkitä yksi hänen hätäilemättömyytensä todistus. Erään kerran oli hänelle niin suututtu, niin perin kyllästytty, että oli käsketty pois koko työpaikasta. Tomi oli sen kyllä ymmärtänyt, mutta oli vaan jatkanut puuhailuaan esilläolevassa työssä. Ja niin oli päivä kulunut iltaan, kuten muutkin päivät. Seuraavana aamuna oli hän ollut paikallaan, ja niin oli sekin päivä kulunut iltaan. Ja niin sitä seuraava päivä ja niin yhä edelleen, kunnes oli kasvanut se vakaumus että Tomi kuului eroittamattomasti Buttemanin alhaisempaan työkoneistoon. Siitä oli Tomille tosin jotakin hyötyä ja olisi ollut enemmänkin jos hän olisi osannut sen hyväkseen käyttää, mutta oli siitä se vahinkokin, ettei palkka kohonnut palvelusvuosien mukana, kuten toisille sentään, vaikka mitättömän vähänkin, vaan pysyi järkähtämättömästi siinä mihin se alussa oli jäänyt. Mutta sehän oli seikka, johon Tomi ei nähnyt olevan itsellään sananvaltaa.

Kaikella on oma kehityksensä ja niinpä Tomikin lukemattomien vaiheiden läpi kuljettuaan joutui viimein virkaatekeväksi härkien ajajaksi. Niin, oikeastaan vaan koetteelle, mutta kun hän tässä vaalissa ihmeellisesti läpäsi, niin sai hän siitä vakinaisen viran. Ja sanottakoon mitä tahansa, Tomi tunsi nyt löytäneensä oman kutsumuksensa. Juuri niin, sillä tässä toimessa ei tarvinnut hätäillä eikä hikoilla ja työ sujui sentään suuremmassa mittakaavassa ja niin hävyttömän vakavasti ja varmasti. Kovin työ oli ikeen niskoille nostaminen, ja se olikin aina aikanansa kovaa, mutta sitähän kesti vaan hetkinen päivästä. Ja jouti ajattelemaankin. Tomi ei näet oikeastaan ollut niitä jotka eivät mitään ajattele vaikka paljon puhuvat ja huitelevat, ainoastaan se kävi Tomilta niin hidasluontoisesti, ettei hän yhdessä päivässä pitkälle ehtinyt. — Näillä härillä vedätettiin tehtaaseen ja sieltä pois sellaisia kappaleita joiden liikuttamiseen ilman rautatietä ei riittänyt muu kuin yhden tai kahden hirmuisen härkäparin voimat. Sellaisten voimain ohjaajana oli nyt Tomi Aisakson mahtavan Amerikan mantereella.