Kaikenlaiset koiranleuat, joita Tomi piti kaikkien joutavanpäiväisimpinä olentoina maailmassa, pakkautuivat ivailemaan hänen virallansa; aivan yleinen sukkeluus heillä oli se, että kunhan hän, Tomi, on määrätyn ajan härkien ajajana, niin tulee hänestä tohtori — lääkäri nimittäin, jonkalaisia kuuluvat amerikalaiset lääkärit enimmäkseen olevan — ja yhtä ja toista sellaista. Tomi sieti ne tavallisesti salaisella halveksumisella sydämessänsä, mutta kuinkapa olikaan, eräänä päivällisaikana tunsi hän niistä pahanlaisesti ärsyyntyvänsä, jopa siihen määrään, että jos ruokatunti olisi ollut vähän pitempi, olisi se varmaan puhjennut ilmi ja tavalla joka olisi voinut ivailut vastaisuudessa lopettaa. Eikä se ärsyyntyminen häntä vielä sittekään jättänyt, vaan jäi ärtelemään ja kihelmöimään, ulos puhkuilemaan. Härille oli hän aina ollut laupias, eikä hänellä ollut härkienkään puolelta nurkumista, joten heidän välinsä olivat säilyneet rikkomattoman hyvinä vieläpä enemmänkin: vakaantuneet vilpittömäksi ystävyydeksi, huolimatta siitä ettei sen ilmaisemiseksi mitään hyväilysanoja käytetty. Mutta mitenkä olikaan, nyt tuntuivat nekin rupeavan oikuttelemaan ja epäröimään, vintturoivat vasemmalle ja jurrailivat oikealle, kyljin ja toisin, eikä kuorma, tosin hirmuisen suuri koneen runko, tahtonut nimeksikään liikkua eteenpäin. Tomi oli nyt vihassa ja rupesi käyttämään valtikkaansa, läimi ruoskalla ja pisteli piikillä, jopa aivan ilman sääliä ja jopa voimansa takaakin. Mutta kova tuli kovaa vastaan. Härät olivat myöskin suuttuneet, silmät olivat nurin päässä ja vaahto pursui suupielistä, vintturoivat yhä pahemmin, yrittivät vapautua ikeestänsä ja kun ei se onnistunut niin heittäytyivät äkämystyneenä pitkäkseen. Tomi ähki ja puhki, vihasena ja punasena, läimi ja pisteli, mutta turhaahan se oli; härät tosin ähkivät ja puhkivat myöskin, mutta vaan makasivat. Tomi oli masentunut ja neuvoton, ja kun hän huomasi että katukäytäville oli kokoontunut sankat parvet uteliasta väkeä, rupesi häntä ilettämään ja hävettämään, melkeinpä teki mieli lähteä siitä pakoon juoksemaan. Hänen huomaamattaan oli siihen myöskin saapunut yksi tehtaan pomoista ja salavihkaa lyödä sukasi häntä vasten kasvoja, kerraten tavallisuuden mukaan hänelle kuuluvat haukkumasanat. Tomin ärtymys kun oli jo ohi mennyt, vieläpä sijalle tullut hätääntyminen, häpeä ja syyllisyyden tunne, niin sieti hän sen ja olisi sietänyt enemmänkin jos olisi annettu. Mutta väkijoukosta huusi hänelle joku jotakin ja kaikki rähähtivät nauramaan, ja nauroivat yhä hajaantuessaan eri haaroille. Tomista ei ollut milloinkaan tuntunut mikään niin ilkeältä kuin nyt tuo nauru. Hän tunsi otsansa ja korvalehtensä punastuvan ja sydämmessä kaiveli. Mutta kaikelle tälle ei mitään voinut.

Ajan kanssa ja vakailla sovinnollisilla tuumilla sai Tomi härät liikkeelle ja kuorma alkoi solua parin mailin päässä olevaa määräpaikkaansa kohden.

Allapäin astuskellessaan härkien edellä, vielä vaimennellen aivan tavatonta, hänelle ennen tapahtumatonta mielen myrskyä, ryhtyi Tomi nyt järjestelemään kokonaan mullin mallin menneitä aivojansa ja miettimään, mitä mahtoi merkitä se huuto jonka vuoksi väkijoukko rähähti nauramaan. Ja kun hän visusti korvansa takaa kokoili ne äänet ja aprikoi, niin muodostui niistä viimein lause, jonka hän otaksui omalla kielellänsä merkitsevän: »Sinä olet tyhmempi kuin nuo härät».

Noin ensi silmäyksellä tuntui se olevan pahasti sanottu ja Tomi takertui siihen kuin kärpänen tervaan. Hän rupesi asiaa perinpohjin aprikoimaan, vertailemaan itseänsä härkiin ja päinvastoin nähdäksensä oliko noissa sanoissa nimeksikään perää.

Siitä oli hän heti selvillä että he olivat aivan erilaisia ruumiinrakennuksensa puolesta, vaikka saattaisi joku koiranleuka olla näkevinään siinäkin yhtymäkohtia. Mutta muuten, heidän olemuksessansa, heidän tavoissansa, heidän asemassansa, kuinka sen puolen laita mahtoi oikein olla?… Ja Tomille johtui siinä yht'äkkiä ajatus, että mahtoikohan härällä olla sielua. Ennen ei hän ollut sitä uskonut, sillä niinhän se oli hänelle vakavasti opetettu, vaan nyt se alkoi häntä epäilyttää ja hänestä tuntui siltä, että jos kerran hänellä on sielu, miksei se voisi olla härälläkin. Ja Tomi jatkoi johtopäätelmiään:

— Härkä on mahtavin, komein ja voimakkain kaikista jumalan luomista kappaleista maanpäällä, se on totinen tosi! Jaa'a, härkä on mahtavampi kuin minä!… Mutta härkä syö heiniä, minä en, siis erotus sentään on suuri, minä olen siis härän yläpuolella, olen häntä viisaampi… Vai voipiko sitä oikeastaan pitää viisauden merkkinä, sillä sanotaanhan että »herrat syö heiniä» ja ne kuitenkin ovat ei ainoastaan härkiä, mutta minuakin viisaampia…

— Härkä makaa tallin parressa kytkettynä, minä en; siis taaskin suuri eroitus.

— Härän niskalle pannaan ies, ja julma ies, minun ei… jaa, en minä miten ole härän lainen, sillä minähän sen siihen asetan; siis minä olen mahtavampi kuin härkä.

— Ja härkä vetää — jaa, se vetää niin paljo kuin sen perään iletään panna, se vetää niska köyryssä ja kierossa, silmät muljollaan, ähkäen ja luhkaen. Vedänkös minä, hä? Enhän minä mitä vedä, minä vain läimäyttelen ruoskaa ja härät vetävät, Mitäs ne vetävätkään, esimerkiksi nämä? Hirveitä rautakojeita, koneita, höyrypannuja, vauhtipyöriä… Mikä ne kaikki muistaakaan. Ne valmistetaan tai korjataan Buttemanin tehtaassa ja sitte viedään paikoilleen, mikä minnekin. Ja ne rupeavat toimimaan, puhkamaan ja pyörimään, takomaan ja sorvaamaan, kehräämään ja kutomaan… Ja syntyy uusia koneita, ja tavaraa… lankaa ja vaatteita, kenkiä ja kengännauhoja… huonekaluja ja pakkauslaatikoita… rautanauloja ja hevosen kenkiä… ja paperia, oikein hienoa ja sileätä paperia… ja mitä tulleneekaan… Ja ihmiset käyttävät niitä, puettavat ja kalustavat, komeilevat ja ovat ylpeitä… painavat suuria aviiseja ja kirjoja ja rahaseteleitä… ja kirjottavat hirveästi — noita laskuja esimerkiksi, ruokalaskuja. Miten, kas, härät ovat vetäneet niitä koneita? Eikös niissä kaikissa, siinä rikkaudessa ja komeudessa, siis oikeastaan ole härälläkin osaa, eikös siihen ole liittynyt hänenkin hikeä ja voimaa? Jaa, sitä saattaisi olla missä vaan, esimerkiksi noiden komeiden ihmisten pukimisissa, niin että niihin voisi hyvällä syyllä panna johonkin paikkaan härän kuvan…

— Siis härkä on ei ainoastaan komea ja mahtava, mutta myöskin hyödyllinen eläin, melkeinpä välttämätön — nimittäin oikea työhärkä eikä mikään karjan kaunistus, niinkuin esimerkiksi nämä, joita minä ajan — ja siitä pitäisi antaa heille kuuluva kunnia ja kohtelu kaikin päin…