Tämä mr. Kukkonen oli yksi paikkakunnan pomomiehiä, pikku kapitalisti, kirkon pylväs ja raittiussankari, mies, joka ennen aina oli kaikissa tärkeimmissä ja vähemmän tärkeissäkin tilaisuuksissa loistanut suomalaisten etikettinä ja jolla oli ollut sanan määräävä valta melkein kaikissa asioissa, mutta nyt viime aikoina suuruutensa menettänyt ja koko mahti alkanut rapista olemattomiin, jopa niin, että enemmistö kansalaisistaan katseli häntä epäluuloisin ja vihamielisin silmin. Liponen oli siis sanonut totta.
— No, eikö mr. Lipunen tahdo ottaa urakkaa, vaikuttaa asiassa?
Teillähän on hyvä puhekykyjä olette teräväpäinen mies.
Liponen punastui.
— Kyllähän minä tahtoisin… tietysti… täydestä sydämmestäni… mutta miten, millä tavalla ylijohtaja tarkottaa?
— Minä tarkotan että Lipunen menisi nyt heti kokoukseen, sillä eihän se vielä liene hajonnut, ja puhuisi siellä tulisesti ja pontevasti, minä antaisin joitakin ohjeita, pointeja.
Liponen pelkäsi jo joutuvansa satimeen ja tuli hämilleen, sillä noin pitkälle ei hän sentään halunnut eikä tohtinut nahkansa pelosta.
— Kyllähän minä muuten… ja yksityisesti… mutta minulla kun ei ole ollenkaan kokemusta julkisena puhujana ja niin edespäin… sopersi Liponen.
Wolf näytti ymmärtävän miestänsä. Hymähti ja kysäsi taas:
— Ettekö ketään tunne sellaista henkilöä, sellaista jonka luulisitte todellakin voivan vaikuttaa? Miettikäähän nyt niinkuin omaa asiaanne ja vastatkaa kenen puoleen te kääntyisitte.
Liponen mietti hetken ja vastasi: