Mutta sen vierelle päästyä hän pysähtyy ja epäilee, sillä rakennus on ylen loistava — hänelle. Ponnistaa kuitenkin itseänsä ja vapisevin polvin kohoaa rapulle — toiselle — kolmannelle — ja kolkuttaa ovelle, varovasti, hyvin varovasti, sitte kovemmin ja kovemmin.
— Kuka siellä?…
— Ihminen, äiti, jolla on lapsi povellaan ja rukoilee päästä hetkeksi suojaan — hetkeksi vain.
Ovea raotetaan varovasti ja kirkkaan valon annetaan langeta hänen kasvoillensa, mutta suljetaan samalla nopeasti. Hän jää pimeään ja odottaa, odottaa hetken, odottaa toisen, yhä odottaa, sillä hän ei ymmärrä mitä tehdä ja mitä hänelle tarkoitetaan. Viimein hän kolkuttaa uudelleen — varovasti — kovemmin, kunnes oven takaa kuuluu ääni:
— Menkää! Ei meillä ole suojaa — teille!
Hän vaan yhä katsoo oveen eikä tahdo ymmärtää, ei tahdo uskoa, sillä sekin oli nainen ja äidin ääni…
Jo ymmärtää hän sen, ja povessa käy hirveä vihlaus. Kuin myrskyn viskaamana ryntää hän tielle.
* * * * *
— Miksi mamma ei laskenut häntä sisään?
— Hän oli niin… niin…