* * * * *
Tietä, joka johtaa ihmiskeskustaan, ponnistelee eteenpäin ihminen, rynnistelee vasten myrskyä vaimo, liepeillään suojaten ja rintaansa vasten painaen lasta, jonka ainoa turva on hän, jolla ei itsellään turvaa ole, ympärillä on läpinäkymätön pimeys, yö. Ympärillä pauhaa ja ryskää, taittuu puita, oksia sinkoilee, vasten lyö vettä ja rakeita. Horjahtelevilla jaloillansa täytyy hänen tunnustella tietä, ettei oheen horjahtaisi.
Itsestään ei hän välitä, hänet saisi myrsky vaikka repiä, mutta tuo, jota hän rintaansa vasten puristaa, pakottaa ponnistamaan, kestämään; sen tahtoo hän myrskyltä suojata.
Suojaan, suojaan! Eikö jo joku valo tuikkaisi?…
Ei tuika vielä. Eteenpäin vaan, eteenpäin!…
Maailma on avara, hän tuntee, avara ja ankara. Sen voimat jokapuolella ylen armottomat. Ja maailma on täynnä koteja, hän yksin, jolla ei ole kuhunka päänsä kallistaisi, hän yksin, jolla ei ole yhtään ystävää… ei yhtään koko avarassa maailmassa!…
Selittämättömän tuskan täyttämänä lyyhistyy hän polvillensa lapsensa yli ja rinnasta tulvii huuto: — Oi Jumalani! Oi Jumalani!… Mutia rakeet putoavat kovina hänen päälaellensa ja kylmä vesi valuu hänen lämmintä ruumistansa pilkin.
Eteenpäin, eteenpäin!…
Jo tuikahtaa tien vierestä tuli. Läpi sateen ja myrskyn, läpi silmillä riepovien hiussuortuvain ja läpi kyynelien näkee hän sen ja rientää sitä kohden.
— Lapseni, nyt tapaamme ihmisiä, nyt pääsemme suojaan!