— Mitä hiiviskelet? Puske vain sisään, kyllä siellä nyt on päällysmiehen paikka tarjolla! mörähti Kallio purevasti, painoi lakin syvemmälle päähänsä ja lähti järeästi astelemaan kokouspaikkaa kohden. Mutta tuskin oli hän ensimmäiseen kulmaukseen ehtinyt kun vastaan puski kiireellä vauhdilla prominentti Kukkonen, joka näytti myöskin säpsähtävän. Hymähtäen, mutta kasvojaankaan kääntämättä paineli Kallio ohi varmoin askelin.
— Kylläpäs nyt korpeille ja ketuille tuli kiire, oikein kilpahyppy. Punokaa vaan yhteen, ei tee mitään, kun me vain olemme asiastamme selvillä…
MYRSKY-YÖN RUNOA.
Ilmassa on outoa hämäryyttä, kuin raskasta odotusta, pidättäytymistä, jännitystä. Vihdoin tuntuu pelokkaita värähdyksiä. Ja kohta senjälkeen uhkaavaenteinen humahdus. Se on myrskyn viestin tuoja. Merkiksi kaamasee se sylintäyden kalseita syyslehtiä ja lennättää ne ilmaan. Jo välähtää salama ja räjähtää. Taas on hetken henkeäpidättävää odotusta, kunnes kuuluu kaukainen valtava kohina, joka lähenee ja paisuu. Jo pauhaa läheinen metsikkö kuin hädässä, puut kumartavat syvään kuin seurakunta messussa, kuin hallitsijan alammainen kansa. Jo ehtii kylän laiteelle, kaataa aitoja, kattoja repii, puita piiskaa — ja niin yhä edelleen pauhaten, ärjähdellen ja roskaa ryöpyttäen ihmisasunnoille. Tutisuttaa seiniä, tärisyttää ikkunoita, ulvoo ja viheltelee. Puistelee ihmisten suojattipuita, oksia repii, juuria ratkoo. Syöksähtää siitä alas rantaan, ryöpsähtää levein sylin mustaan veteen, käärii sitä kuin luokoa, ja yhä edellään työntäen, vyöryttäen ja vaahdoksi vatvoen, tyrskien ja pauhaten, ärjyen ja ilakoiden etenee ulapalle….
* * * * *
Kalastajan vene pyrkii rantaan, taistelee ja pyrkii — myrsky työntää sen takaperin. Läähättäen ja hammasta purren ponnistelee vanha kalastaja — myrsky viskaa takaperin. Veri tihkuu soutajan kynsien alta, jänteet ratisee — meri on väkevämpi. Katkeaa soutajan airo, kaatuu kalastajan vene — myrsky laulaa lauluaan.
— Jumalani! kiljasee kalastajavanhus, mutta suolanen vesi lyö vasten kasvoja.
— Jumalani! Jumalani!… Auta! Auta!… huutaa hän kähisevin äänin, mutta voimakkaammin ärjähtelee meri.
Hän ei ole monta kertaa huutanut jumalaa eikä häneltä apua rukoillut, sillä hän on aina selviytynyt kylmän järkensä ja voimakkaiden käsivarsiansa avulla, mutta nyt hän huutaa ja rukoilee, sillä meri on hänet voittanut.
Verisin sormin kouristaa hän veneen laidasta ja huutaa. Mutta ääni sortuu sortumistaan ja vaikenee vaikenemistaan, kunnes sammuu kokonaan. — Jumala, meri vaan pauhaa…