— Ei siis muuta kun etsimään.
Väristen, nutturähjäin kaulukset vedettynä niin ylös kuin ne suinkin ylettyvät ja kädet työnnettynä taskujen pohjaan, lähtevät he niskakyyryssä varovasti etenemään kaupungin pimeätä seutua, sen takapihoja noutaen. Jokainen sovelias soppi tutkitaan ja ovia koetellaan. Kaikki ovat lukitut.
— Täällä näyttää ihmiset olevan varsin varovaisia, murisee yksi joukosta.
— Omaisuus on pyhää, lisää toinen.
— Joo, lantansakin he lukitsevat…
— Eipäs, sanoo Andreas, edellä ollut, jonka käsiin on kopeutunut joku aukeava oven tapainen. — Jo nyt otti ja avun antoi, työntykää pojat vaan sisään — tänne!
— Mutta sehän on lantasäiliö!
— Juuri niin, ilmielävää lantaa siellä on, vaan siksipä se onkin oiva paikka meille — lämmin ja pehmeä.
— Oikein, hevoslantaahan tuo vaan on, sanoo Siimon ja työntyy eellimäisenä sisään.
— Kas niin, enkö minä sitä sanonut, niin suloinen lämmin hivelee kasvojamme ja tunkeutuu nuttujemme alle! — iloitsee Andreas.