Tuo ompi oiva tuuma, ma näin siis päätän sen: mull' on niin hiton kuuma, ma napit aukaisen — Hurei, hurei, huraa!
Remu kiihtyy, häly kasvaa. Tuolit kaatuu ja pullot putoilee, napit laukee ja vaatekappaleet valahtavat lattialle. Yleinen riemu ottaa yksityiset muotonsa.
Mutta viimein väsytään, — on soma väsyä täällä — ilman paikan ja tavan valintaa. Pöydällä tököttävät pullot, tyhjät ja täysinäiset, saavat ihailla täytelyydessänsä puhkuilevia vatsakumpuja. — Poliisimestarin on onnistunut kaatua sohvalle, kainalossaan naisen kenkä. Tuomari on pudonnut tuoliltansa lattialle, kainalossaan kokonainen naisen jalka. Ja niin ne muut, jotka väsyivät ennenkuin vuoteelle ehtivät. Mutta Kansanvalistusseuran esimies luulee silkkihattuansa yöastiaksi…
Ulkona on myrsky.
* * * * *
Raskaasti ryskyen saapuu asemalle pitkä tavarajuna. Sen vaunujen alta ryömii ilmoille likaisia ja kohmettuneita ihmisolentoja — miehiä, jotka tulevat pitkältä matkalta. Kiirehtien koettavat he ohjata jäykistyneitä jalkojansa pimeään katveeseen, missä voisi yhtyä ja tehdä suunnitelmia. Karkea kirous kalisevien hampaitten takaa on ensimäinen jolla he voivat toisiansa tervehtää — kirous kylmää ja satunnaista epämukavuutta vastaan, ei muuten, sillä matka on onnistunut. Suojaan! Se on ensimäinen kysymys, mutta kaupunki on outo.
— Mihin?
— Niin, mihin, sanoppas se. Meitä pelkää jokainen kristitty tässä kaupungissa.
— Poliisiasemalle?…
— Vieköön hitto sinne luunsa vapaaehtoisesti!