Harmaita hiuksiaan repien kiljuu mies kuin mielipuoli. Ryntää sitä kohden, missä luulee olevan pajan, jonka ahjossa hän on silmänsä sokeiksi kuumentanut. Se ei pala. Hän repii oven kappaleiksi ja syöksyy sisään. Etsii suurimman vasaransa, ja alasimen, ja alkaa takoa. Takoo, iskee yhä hurjemmin, — ja alasin helisee kuin ennen nuorena — ei, hurjemmin se helisee, kaameana se kaikuu äänettömässä yössä.
Mutta kytevää pihatannerta syleillen huutaa yhä sortunein äänin vaimo:
— Tähdet ovat sammuneet, mutta aurinko paistaa, aurinko paistaa!…
Päivä valkenee. Aurinko lähettää riemukkaat säteensä kukkivain tannerten ja välkkyväin vetten yli. Sirkat heräävät heinikossa, metsä lauluun helkähtää.
Mutta yhä hurjemmin helisee alasin…
Eilen vielä puhtaana ja rauhallisena kyyhöttävän majan sijalla on mustia kekäleitä ja tuhkaa, josta sinerviä savulankoja suikertaa kuulakkata taivasta kohden.
Mutta pois päin kytevästä majasta leveätä valtatietä myöten vaeltaa vanha vaimo, harmajat hiussuortuvat hajallaan, mustiksi kärventyneet kädet ilmaan kohotettuina, elottomat silmät suurina eteensä katsoen…
— Aurinko on sammunut ja kuu!… sammunut!… sammunut!… mutta tähdet tippuvat alas kekäleinä… kekäleinä!…
* * * * *
Mutta miehen, joka omistaa talon ja torpan, ja monta taloa ja monta torppaa, paljon maata ja muonaa, karjaa ja kultaa, juhtia ja palvelijoita, ja kiskoo veroa ja kiristää korkoa — tämän miehen ovelle kolkutetaan kovasti.