Näin lausuen hän otti pitkän kaapunsa yltään, ja sen alta tuli näkyviin mustasta sarssista tehty ratsastuspuku, hihat koristeleikkauksilla varustetut ja muuten komea; sitten hän otti myssyn päästään, irroitti nauhan, jolla valeparta oli kiinni, joten hän yhtäkkiä muuttui nuoreksi mieheksi, ehkä noin kahdeksankolmatta tai kolmikymmenvuotiseksi. Hänen esimerkkiään seuraten veli Antoniokin pani erakkopuvun pois, otti irti punaisen partansa, sekä veti ylleen kehnon palttinanutun, jonka hän otti eräästä vanhasta, puoleksi lahonneesta arkusta. Mutta ajatelkaa hämmästystäni, kun erakkovanhus oli vanha tuttavani don Rafael herra, ja veli Antonio oli entinen rakas ja uskollinen palvelijani Ambrosio. "Siunaa ja varjele!" huudahdin silloin, "olenhan joutunut keskelle vanhoja tuttaviani." — "Aivan oikein, herra Gil Blas", vastasi Rafael nauraen, "tapaatte kaksi vanhaa ystäväänne vähimmin sitä aavistaessanne. Myönnän, että teillä on yhtä ja toista moittimista meitä kohtaan; mutta unohtakaamme se, mikä on ollutta ja mennyttä, ja kiittäkäämme taivasta, joka on taas johtanut meidät yhteen. Ambrosio ja minä tarjoomme palvelustamme teille; eikä sitä ole vähäksi arvattava. Älkää uskoko meistä kovin pahaa. Me emme käy kenenkään kimppuun emmekä murhaa ketään; ainoa virkamme on, että haluamme elää muiden kustannuksella. Yhtykää meihin, me vietämme hauskaa kulkurielämää. Sen keveämpää ammattia ei ole, kun vaan osaa harjoittaa sitä taidolla. Ei tosin niin, ettei kaikesta varovaisuudestamme huolimatta joskus sattuisi odottamattomain asianhaarain vaikutuksesta ikävyyksiäkin, mutta niiden emme anna mieltämme masentaa. Me olemme tottuneet onnen vaihteluihin.
"Herra aatelismies", jatkoi valhe-erakko don Alfonsoon kääntyen, "teemme teille saman ehdotuksen; olettehan sellaisessa asemassa, ettei teidän pitäisi tarjoustani hyljätä; sillä puhumattakaan asiasta, jota olette paossa, teillä ei liene paljon rahaakaan?" — "Ei tosiaankaan", vastasi don Alfonso, "ja se, myönnän sen, lisää huoliani." — "No niinpä siis tulkaa joukkoomme", vastasi don Rafael. "Paremmin ette voi tehdä kuin yhtyä meihin. Teiltä ei tule mitään puuttumaan, ja vihollistenne kaikki etsimisyritykset menevät turhiksi. Tunnemme melkein koko Espanjan, olemme niin kolunneet sen joka loukon. Me tunnemme piilopaikat sekä metsissä että vuoristoissa, joissa aina löydämme turvaa poliisinuuskijain vainoilta!" Don Alfonso kiitti ystävällisestä tarjouksesta; ja lupaamatta mitään tulevaisuuden varalle sanoi tällä hetkellä liittyvänsä heidän seuraansa saadakseen jotakin hoivaa. Minä tein saman päätöksen, sillä en tahtonut erota don Alfonsosta, josta olin ruvennut paljon pitämään.
Silloin syntyi kysymys siitä, lähtisimmekö paikalla matkaan, vai maistaisimmeko ensin mainiota viiniä, jota veli Antonio oli tuonut Cuencan kaupungista edellisenä päivänä; mutta Rafael, joka oli kokenein meistä, piti parhaimpana ajatella turvallisuuttamme ennen kaikkea muuta. Sitä varten meidän tulisi kulkea koko yön päästäksemme erääseen synkkään metsään, joka on Villardesan ja Almodabarin välillä. Siellä pysähtyisimme ja viettäisimme hyvässä rauhassa ja levossa päivän. Tämä metsä on hyvin lähellä Valencian kuningaskunnan[18] rajaa, jossa Castilian lainkäytöllä, joka don Alfonsoa ahdistaa, ei ole mitään voimaa. Tämä ehdotus hyväksyttiin, ja molemmat valhe-erakot tekivät kaikista tavaroistaan ja kapineistaan kaksi nyyttiä, ja panivat ne don Alfonson hevosen selkään. Se tapahtui tulisimmassa kiireessä, ja sitten me läksimme erakkomajasta, heittäen oikeuden saaliiksi ne kaksi erakkopukua, valkean ja punaisen parran, kaksi sänkyrämää, yhden pöydän, lahonneen arkun, kaksi vanhaa tuolia ja pyhän Pacomiuksen kuvan.
Astuimme koko yön ja aloimme olla jo sangen väsyneinä, kunnes päivän sarastaessa näimme edessämme metsän, johon pyrimme. Sataman näkeminen antaa uutta virkeyttä pitkästä purjehtimisesta väsyneille merimiehille. Samoin mekin rohkaistuimme ja saavuimme vihdoinkin matkamme päähän auringon kohotessa taivaanrannalta. Me painausimme metsän synkimpään pimentoon, jossa asetuimme lepäämään erittäin suloiseen paikkaan. Se oli nimittäin tammiryhmän varjostama ruohosto. Suurten tammien tuuheat oksat muodostivat yllemme katoksen, jonka läpi keskipäivänkään helle ei voinut tunkeutua. Hevoselta riisuimme suitset ja kuorman ja laskimme sen syömään mehevää nurmea. Sitten istuimme aamiaista syömään. Sitä antoi meille Antonio veljen kerjuupussi, josta vedimme suuria leipäpalasia ja moniaita viipaleita paistettua lihaa, ja hiukkova nälkä pani meidät pureksimaan kuin toistemme kilvalla. Pureminen keskeytyi kuitenkin vähäväliä, leiliä kun piti suudella; se olikin lakkaamattomassa kiertokulussa kädestä käteen ja suusta suuhun.
Aterian lopussa don Rafael sanoi don Alfonsolle: "Don Alfonso, koska te niin avomielisesti uskoitte salaisuutenne minulle, niin minäkin kerron teille elämäni vaiheet yhtä tarkasti ja avomielisesti." — "Mielelläni kuuntelen niitä", vastasi tämä. — "Ja minä varsinkin", huudahdin minä, "minua huvittaa erinomaisesti kuulla teidän vaiheitanne; olen varma, että ne ovat kuulemisen arvoiset."
Silloin Rafael alkoi kertoa:
Kolmaskymmenes luku.
Rafaelin historia.
"Minä olen kotoisin Madriidista; äitini oli näyttelijätär, joka antoi minun viettää ensimmäiset kaksitoista ikävuottani kaikenlaisissa tyhjänpäiväisissä huvituksissa. Hän tuskin viitsi opettaa minua lukemaan ja kirjoittamaan; vielä vähemmin sain mitään alkeistietoja uskonnosta. Ainoat taitoni olivat tanssi, laulu ja kitaran soitto. Silloin sattui, että Legannez'in markiisi otti minut toveriksi ainoalle pojalleen, joka oli jotenkin minun ikäiseni. Äitini suostui siihen ilomielin, ja silloin vasta alkoi minulle vakavampi työskentely. Nuori Legannez ei ollut paljon edistyneempi kuin minäkään. Tämä nuori herra ei näyttänyt syntyneen tieteitä varten, sillä hän ei tuntenut juuri kirjaintakaan aapistostaan, vaikka hänellä oli ollut jo toista vuotta opettaja. Opettajilla ei ollut helppo työ hänen kanssaan; hänen päänsä kovuus katkaisi aina lopulta heidän kärsivällisyytensä. Heillä ei ollutkaan lupaa käyttää ankaruutta häntä kohtaan, vaan päinvastoin jyrkkä määräys opettaa häntä ilman rääkkäämistä, joka määräys yhdessä oppilaan kehnojen lahjain ohella teki opetuksen kutakuinkin hyödyttömäksi.
Mutta opettaja keksi, kuten kohta saatte nähdä, nerokkaan keinon nuoren herran pelättämiseksi, tarvitsematta rikkoa hänen isänsä kieltoa; hän päätti lyödä minua joka kerta kuin nuori herra ansaitsi rangaistusta, ja sen päätöksen hän pani totisesti käytäntöön. Minua ei keksintö, kumma kyllä, miellyttänyt ollenkaan; läksin kantelemaan äidilleni, että minua kohdeltiin niin perin vääräperäisesti. Mutta äitini, niin paljon kuin hän lieneekin poikaansa lempinyt, oli kyllin luja vastustamaan valituksiani, ja kuletti minut takaisin markiisin taloon, ajatellen niitä suuria etuja, joita siellä oleminen voi vastedes minulle tuottaa. Olin siis uudestaan joutunut opettajan valtaan. Hän oli huomannut keksintönsä tuottaneen hyviä tuloksia ja jatkoi siis minun hutkimistani pikku herran asemasta, ja saadakseen edistystä vielä suuremmaksi hän rääkkäsi minua kuin villitty. Tiesin jo ennakolla saavani joka päivä selkääni nuoren Legannez'in edestä. Voin vakuuttaa ettei hän oppinut ainoatakaan aapiston kirjainta ilman sataa lyöntiä minun pakaroilleni: päättäkää siitä kuinka kalliiksi nuoren herran opinalkeet tulivat minulle.