Tämä kyllästytti minua, niin että otin ja karkasin, saatuani eräässä tilaisuudessa varastetuksi opettajan kaikki käteiset, joita saattoi olla noin sataviisikymmentä tukaattia. Siten kostin kaikki ne lyönnit, joita hän oli niin väärin minulle antanut, enkä luule minkään muun koston voineen niin kipeästi sattua häneen. Vaikka se oli ensimmäinen senlaatuinen kokeeni, niin tein sen suurella näppäryydellä, ja osasin myöskin paeta kaikkia takaa-ajoja, joita hän toimitti perääni kahden päivän kuluessa. Läksin Madriidista.
Olin silloin noin kolmentoista vanha. Pysyäkseni varmemmin tuntemattomana, olin jättänyt markiisin palatsiin tavallisen pukuni ja ottanut puutarhurin pojan puvun, joka sopi minulle. Kävelin kaksi päivää, syöden leipää, jota ostin maataloista, ja nukkuen paljaan taivaan alla. Saavuin lähelle Galves'in kylää, joka on kahden peninkulman päässä Toledosta. Olin uupunut kävelystä ja istahdin senvuoksi erään puun alle tien viereen. Aikani kuluksi otin taskustani aapiskirjani ja silmäilin sen lehtiä; mutta sitten muistin, mitä kärsimyksiä se oli minulle tuonut, ja revin sen hajalle huutaen kiukuissani:
"'Aha, sinua, ikävä kirja, et sinä enää saa minua itkemään.'
"Sitten läksin kylään ja jäin yöksi erääseen ravintolaan, jonka emäntä oli noin nelikymmenvuotias leski. Hän kysyi minulta, kuka olin ja mihin menin. Vastasin isäni ja äitini kuolleen ja kulkevani kerjuulla. 'Osaatko lukea, lapseni?' kysyi hän. — Sanoin osaavani sekä lukea että kirjoittaa. 'Minä otan sinut palvelukseeni', vastasi emäntä, 'sinä voit olla minulle hyödyksi; saat pitää kirjaa tuloistani ja menoistani. En anna mitään palkkaa sinulle', lisäsi hän, 'mutta ravintolassani käy paljon arvokkaita vieraita, jotka eivät unhota palvelijoita. Tulet saamaan runsaasti juomarahoja.'
"Otin paikan vastaan, päättäen itsekseni, kuten voitte arvata, siirtyä toisille seuduille, niinpian kuin Galves'issa olo alkaisi käydä ikäväksi. Mutta jäätyäni ravintolaan palvelukseen alkoi mieltäni rasittaa suuri levottomuus, ja kuta enemmän asiaa ajattelin, sitä perustetummalta pelkoni tuntui. En tahtonut muiden tietävän, että minulla oli rahaa, ja suurin huoleni oli etsiä piilopaikka, josta sitä ei kukaan muu löytäisi. En tuntenut taloa vielä tarpeeksi, tietääkseni kaikkia sen komeroita ja valitakseni niistä parhaan. Mitä huolia rikkaus tosiaankin tuottaa! Elin ainaisessa pelossa rahaini johdosta. Lopulta päätin kätkeä aarteeni heinäladon nurkkaan, jossa oli olkia; siellä arvelin niiden olevan varmemmassa tallessa kuin muualla ja rauhoituin vähitellen.
"Meitä oli kolme palvelijaa talossa: iso tallirenki, naispalvelija ja minä. Kukin meistä koetti parhaansa mukaan lypsää ravintolan matkustajia. Minä sain heiltä aina jonkun lantin laskua viedessäni. Ja joka pennin vein aina heti latoon aarteeni lisäksi; ja kuta isommaksi rikkauteni kasvoi, sitä rakkaammaksi se kävi minulle. Minä suutelin rahojani usein ja katselin niitä niin suurella ilolla, että ainoastaan saiturit voivat mokomaa tuntea.
"Rakkauteni rahoihin veti minua ehkäpä kolmekymmentä kertaa päivässä niitä katsomaan. Niillä käynneillä kohtasin usein portailla emäntäni. Hän oli luonnostaan epäluuloinen, joka synnytti hänessä uteliaisuuden saada selville, mitä minä niin usein juoksin ladossa. Hän kiipesi sinne ja rupesi visusti nuuskimaan, arvellen minun sinne piilottelevan häneltä varastamiani esineitä. Sattuipa hän siis penkomaan olkikasaakin, jonka alla rahapussini oli ja löysi sen. Hän avasi sen ja näki sekä ecuja[19] että pistooleja; silloin hän luuli tai oli luulevinaan minun varastaneen rahat häneltä. Hän anasti ne siis hyvällä omallatunnolla ja käski tallirengin antaa minulle hyvästä kädestä viisikymmentä ruoskaniskua, nimitellen minua samalla räähkäksi ja retkaleeksi. Evästettyään minut siten perinpohjaisella selkäsaunalla hän ajoi minut talostaan, sanoen ettei halunnut elättää rosvoja. Minä koetin tosin väittää, etten ollut varastanut mitään emännältä, mutta hänen väitöstään tietysti uskottiin enemmän kuin minua. Niinpä opettajan rahat siirtyivät varkaalta toiselle.
"Läksin alakuloisena matkaan, ja saavuin Toledoon. Tultuani kaupungin isolle torille kohtasin erään hyvin puetun herran, joka tarttui käsivarteeni kysyen: 'kuules, pikku poika, tahdotko tulla palvelukseeni? Minä ottaisin sinut lakeijakseni.' — 'Ja minä teidät herrakseni', vastasin siihen sievästi. — 'No, sepä hyvä', vastasi hän, 'lähdeppä siis mukaani, tästä hetkestä alkain olet minun palvelijani.' Seurasin häntä ilman muuta.
"Uusi herrani lienee ollut kolmenkymmenen vaiheilla, ja hänen nimensä oli don Abel. Hän asui eräässä ravintolassa, josta hän oli vuokrannut sangen hienon huoneuston. Hän oli ammattipelaaja, ja aikamme vietimme seuraavalla tavalla: aamusilla hakkasin hänelle viisi kuusi piipullista tupakkaa, puhdistin hänen vaatteensa ja kävin noutamassa parturin, joka ajoi hänen partansa ja kähersi hänen viiksensä. Sitten hän läksi kiertelemään pelipaikoissa, joista hän palasi vasta yhdentoista tai kahdentoista seudulla yöllä. Mutta joka aamu hän muisti ottaa taskustaan kolme realia ja antaa ne minulle päiväpalkaksi, suoden muuten minulle täyden vapauden tehdä mitä tahdoin kello kymmeneen asti illalla: jos olin saapuvilla hänen kotiin palatessa, niin hän oli tyytyväinen. Totuin pian tehtävääni, enkä todellakaan voisi löytää tointa, joka paremmin soveltuisi luonteelleni.
"Olin viettänyt jo lähes kuukauden tätä hupaista elämää, kun isäntäni kysyi minulta eräänä päivänä, olinko tyytyväinen häneen; ja kun vastasin, ettei paremmin voisi olla, niin hän sanoi: 'No, hyvä juttu, sitten lähdemme huomenna Sevillaan, johon asiani vaativat minua. Sinullekin tulee hauska nähdä Andalusian pääkaupunkia. Joka ei ole nähnyt Sevillaa, ei ole mitään nähnyt, sanoo sananlasku.' Vastasin olevani valmis seuraamaan häntä vaikka mihin. — Jo samana päivänä tulivat Sevillaan kulettajat ottamaan ravintolastamme suuren kirstun, jossa oli herrani kaikki tavarat ja seuraavana päivänä läksimme matkalle Andalusiaan.