Gil Blas: Santillanalaisen elämänvaiheet

by Alain René Le Sage

"Don Abel oli niin onnellinen pelissä, ettei hän hävinnyt koskaan muulloin kuin itse tahtoi. Mutta petettyjen kostoa paetakseen hänen täytyi senvuoksi usein muuttaa asuntopaikkaa, ja se oli nytkin syynä matkaamme. Sevillaan tultuamme otimme asunnon eräässä ravintolassa ja aloimme elää samaan tapaan kuin Toledossakin. Mutta herrani huomasi kaupungit erilaisiksi. Sevillan pelipaikoissa hän tapasi pelaajia, jotka olivat pelatessaan yhtä onnellisia kuin hänkin, mikä tuotti usein paljon huolta hänelle. Eräänä aamuna, ollessaan pahalla tuulella menetettyään edellisenä päivänä sata pistoolia, hän kysyi, miksen ollut vienyt hänen likaisia liinavaatteitaan pestäviksi ja silitettäviksi. Vastasin, etten ollut muistanut. Siitä hän vimmastui ja antoi poskilleni puolikymmentä korvapuustia niin tuimasti, että silmissäni välähtelivät kaikki taivaan tähdet. 'Siinä on sinulle, junkkari, ettäs vastedes muistat pitää velvollisuuksistasi huolta. Vai pitäisikö minun kulkea aina sinun kintereilläsi ohjaamassa, mitä sinun pitää tehdä? Unhotat palvelustoimesi, mutta etpäs unhota syömistä? Ellet olisi pässi, niin ymmärtäisit edeltäkäsin käskyni ja tarpeeni.' Sen sanottuaan hän läksi huoneestaan, ja minä jäin hyvin nolona sulattamaan korvapuustejani, jotka olin saanut niin vähäisestä syystä, ja päätin tilaisuuden sattuessa kostaa ne.

"En tiedä, mikä kohtaus hänelle lienee sattunut eräässä pelipaikassa moniaita päiviä tämän jälkeen. Hän tuli kotiin hyvin kuohuksissaan ja sanoi minulle; 'Rafael, olen päättänyt lähteä Italiaan, ylihuommenna matkustan eräällä Genovaan menevällä laivalla. Minulla on syyni matkaan, ja luulenpa, että sinä haluat tulla mukaan, kun saat niin hyvän tilaisuuden nähdä maailman kauneimman maan.' Vastasin, että matka oli suuresti mieleeni; lausuin iloni siitä, että pääsin näkemään Italiaa, mutta samalla päätin itsekseni erota hänestä lähtöhetkellä. Ajattelin siten kostaa hänelle korvapuustit, ja pidin tuumaani hyvin sukkelana. Olin niin ihastunut siihen, etten voinut olla ilmoittamatta sitä eräälle ammattiveijarille, jonka tapasin kadulla. Sevillaan tultuani olin hankkinut itselleni useita huonoja tuttavuuksia varsinkin tämän. Kerroin hänelle, miten ja mistä syystä isäntäni oli lyönyt minua, ja lisäsin aikovani karata hänen luotaan, kun hän lähtee laivalle, sekä kysyin, mitä hän arveli tuumastani. Mies rypisti kulmakarvojaan ja väänteli viiksiään katsellen minua; sitten hän alkoi ankarasti sättiä isäntääni ja lausui: 'Voi poika parka, olet ijäti kunniaton mies, jos tyydyt niin mitättömään kostoon. Ei se riitä, että annat don Abelin matkustaa yksinään, ei se paljon tuntuisi; rangaistus on sovitettava loukkauksen mukaan. Tässä ei ole mitään arvelemista; varastakaamme hänen tavaransa ja rahansa ja jakakaamme ne kahtia veljellisesti hänen lähtönsä jälkeen.' Vaikka minulla oli luontainen taipumus varastamiseen, niin minua kuitenkin peljästytti näin suuri yritys.

"Mutta tämä emäroisto ei heittänyt asiaa, hän sai kun saikin minut suostumaan; ja menestys oli seuraavanlainen. Veijari, joka oli suuri ja vahva mies, saapui seuraavan päivän iltana hakemaan minua ravintolasta. Näytin hänelle kirstun, johon isäntäni oli jo sullonut kaikki tavaransa, ja kysyin, jaksoiko hän yksinään kantaa niin raskasta kirstua. 'Niin raskastako', sanoi hän, 'tiedäppä, että toisen kirstua jaksan aina kantaa, vaikka se olisi yhtä raskas kuin Noakin arkki.' Niin sanoen hän meni kirstun luo, heitti sen vaivatta hartioilleen ja lähti keveästi astumaan portaita alas. Kuljin hänen perässään, ja olimme jo pujahtamaisillamme ovesta kadulle, kun don Abel ilmestyi äkkiä eteemme, onnentähtensäkö vai mikä hänet lieneekin niin oikeaan aikaan siihen johtanut.

"'Mihin sinä kirstua viet?' kysyi hän. Minä jouduin niin ymmälle, etten saanut sanaa suustani; ja veijari pisti pillit pussiin, kun huomasi asian kääntyvän niin hullulle tolalle, pelastuen siten selityksistä. 'Mihin sinä aiot kirstua viedä?' kysyi herrani toisen kerran. 'Herra', änkytin enemmän kuolleena kuin elävänä, 'minä olisin toimittanut sen laivalle, jolla aiotte huomenna matkustaa Italiaan.' — 'Soo, mistä sinä tiedät, millä laivalla minä aion matkustaa?' sanoi hän. — 'En tiedäkään, herra', vastasin, 'mutta minä olisin satamassa kysynyt, ja saanut joltakin tietää, mikä laiva lähtee Italiaan.' Tämän epäilyttävän vastauksen johdosta hän heitti minuun raivoisan silmäyksen. Luulin hänen aikovan taas antaa minulle puusteja. 'Kuka sinun on käskenyt viedä minun tavaroitani pois tästä ravintolasta?' huusi hän. — 'Te itse', vastasin. — 'Mitä, minäkö', sanoi hän hämmästyneenä, 'olenko minä sinua käskenyt?' — 'Aivan varmaan', vastasin; 'ettekö muista nuhdelleenne minua muutamia päiviä sitten? Ettekö lyönyt minua ja sanonut, että minun pitäisi arvata edeltäpäin käskynne ja tehdä itsestäni, mitä velvollisuuksiini kuuluu? Niin, sitä totellakseni päätin toimittaa kirstunne laivalle.' Huomattuaan minut nokkelammaksi kuin oli luullutkaan, pelaaja hyvästeli minua suopeasti ja lausui: 'Mene olkoon Herra kanssasi! sinä olet liian viisas ikäiseksesi. Minä en halua olla tekemisessä ihmisten kanssa, jotka ovat väliin liian tyhmiä, väliin liian viisaita. Ja nyt marssi matkaasi', lisäsi hän, 'muuten panen sinut laulamaan ilman nuotteja.'

"Hänen ei tarvinnut kahta kertaa käskeä minun poistumaan. Läksin kiireintä vilkkaa menemään, hirveästi peläten, että hän ottaisi pukuni pois, jota hän kuitenkaan ei tehnyt. Kulin katuja pitkin, miettien missä saisin yösijan niillä kahdella realilla, jotka minulla oli rahaa. Saavuin arkkipiispan talon portille. Siellä valmistettiin juuri hänen kunnianarvoisuutensa illallista, sieltä tuntui suloiset tuoksut jo pitkän matkan päähän. 'Peijakas!' sanoin itsekseni, 'enpä olisi pahoillani, jos saisin sukia naamaani yhden noista herkuista, jotka nenääni kutkuttavat; saisinpa edes pistää viisi sormeani siihen. Mutta aatteles, jos voisin keksiä keinon päästäkseni maistamaan noita lihapaistia, joista minulle nyt tulee vaan haju? Miksikä en voi? Eihän se nyt liene aivan mahdotonta?' Tuumiskelin innokkaasti tätä asiaa; ja jopa juolahti mieleeni juoni, jonka panin paikalla käytäntöön, ja menestys oli hyvä. Menin arkkipiispan talon pihalle juosten kyökkiä kohden ja huutaen täyttä kulkkua: Auttakaa! auttakaa! ikäänkuin joku yrittäisi tappaa minua. Kun jatkoin parkumistani, niin Diego mestari, joka oli arkkipiispan kokki, juoksi kolmen tai neljän kokkipojan kera katsomaan, mikä oli hätänä, ja kun he eivät nähneet ketään, niin he kysyivät, mitä minä niin kauheasti huusin. 'Voi! hyvä herra', vastasin ollen olevinani mielettömästi pelästyksissäni, 'pelastakaa minut, pyhän Polykarpuksen nimessä, eräs rosvo aikoo minut tappaa.' — 'Missä se rosvo on?' kysyi Diego. 'Sinähän olet ihan yksin, ei kissaakaan ole perässäsi. Mene nyt vaan, äläkä pelkää; sinua on vaan joku tahtonut lystikseen pelottaa ja on viisaasti kyllä pysynyt portin ulkopuolella, muuten me olisimmekin leikanneet häneltä ainakin korvat pois.' — 'Ei, ei', vastasin kokille, 'ei hän lystikseen minua uhannut. Hän on suuri roisto ja hän aikoi murhata minut, ja ihan varmaan hän odottelee kadulla portin takana.' — 'Sitten hän saa odottaa kauan', vastasi hän, 'sinä saat olla täällä yötä. Saat syödä ja maata kokkipoikien kanssa, jotka ottavat sinut ystävällisesti vastaan.'

"Voitte kuvailla riemuani näitten sanain johdosta, joka lisääntyi vielä suuremmaksi, kun Diego mestari saattoi minut kyökkeihin, joissa näin kaikki arkkipiispan illallisen valmistukset. Sain kunnian syödä ja nukkua kokkipoikain kanssa. Heidän ystävyyttään käytin niin hyväkseni, että kun seuraavana päivänä menin kiittämään Diego mestaria hänen ystävällisyydestään, niin hän sanoi: 'Kaikki kokkipoikamme ovat ilmoittaneet minulle, että he olisivat hyvin iloissaan, jos saisivat sinut toverikseen. He ovat niin mieltyneet sinuun. Haluasitko sinä puolestasi ruveta heille toveriksi?' Vastasin, että se olisi suurin toivoni. 'No, sitten saat tästä aikain pitää itseäsi arkkipiispan palvelijana', vastasi kokki. Niin lausuen hän vei minut hovimestarin luo, joka päätti vilkkaan ulkomuotoni johdosta minun sopivan arkkipiispan kokkipojaksi.

"Kauan en ollut hyviä tapoja oppimassa hänen kunnianarvoisuutensa palatsissa. Oloni loppui erääseen sukkelaan temppuun, josta vieläkin puhutaan Sevillassa. Muutamat hovipojat ja muut palvelijat päättivät viettää arkkipiispan vuosijuhlaa näytelmällä. He valitsivat kappaleeksi Benavideksen;[20] ja kun he arvelivat tämän Leonin entisen lapsikuninkaan olleen noin minun ikäiseni pojan, niin he valitsivat minut hänen osaansa näyttelemään. Hovimestari, joka kehui osaavansa lausua, rupesi harjottelemaan minua, ja moniaan koetunnin perästä hän vakuutti, etten minä ainakaan tulisi osaani pilaamaan. Hän oli myöskin koko juhlan isäntä ja kustantaja, josta ymmärrätte, ettei mitään säästetty juhlan tekemiseksi oikein suuremmoiseksi. Palatsin suurimpaan saliin rakennettiin teaatteri, joka koristettiin runsaasti. Siihen laadittiin sitten ruohoista vuode, jossa minun piti olla nukkuvinani maurilaisten hyökätessä linnaan minua vangitsemaan. Kun näyttelijät olivat täydellisesti osiinsa valmistuneet, niin arkkipiispa määräsi päivän juhlaa varten, ja kutsui kaupungin arvokkaimmat herrat ja naiset siihen osanottajiksi.

"Juhlapäivän koittaessa oli jokaisella suuri puuha pukunsa valmistamisessa. Mutta minun puvustani piti hovimestari huolta, joka oli harjoittanut roolinikin. Hän toimitti luokseni räätälin, joka puki ylleni kalliin sinisamettisen puvun, joka oli koristettu kultanapeilla ja kultanauhoilla sekä monilla helyillä ja hetaleilla samasta metallista, ja hovimestari itse pani päähäni pahvista tehdyn kruunun, johon oli sirotettu tiheään helmiä ja valetimantteja. Lopuksi he antoivat minulle vielä ruusunpunaisesta silkistä tehdyn vyön, joka oli koristettu hopeakukilla. Joka kerta kun näitä kapineita minulle tuotiin, niin tunsin halua siivillä lentäen karata matkaani. Vihdoin iltapäivällä näytelmä alkoi. Leonin nuori kuningas esiintyi heti alussa, lausuen pitkän yksinpuhelun; minä alotin siis näytelmän pitkällä värssyrivillä, joiden tarkoitus oli ilmaista, että koska en voinut vastustaa unen suloisia houkutuksia, niin päätin antautua unenjumalan valtaan. Sitten vetäysin kulissien taa heittäytyen ruohovuoteelleni, joka oli minua varten valmistettu; mutta nukkuminen oli kaukana minusta, sen sijaan mietin vaan, miten pääsisin kadulle pakoon kuninkaallisen pukuni kanssa. Eräät salaportaat, jotka veivät teaaatterin alitse saliin soveltuivat mielestäni hyvin aikomukseni toimeenpanemista varten. Nousin hiljaa vuoteeltani, ja kun ei kukaan ollut näkemässä, niin astuin portaita alas ja menin salin ovelle asti huutaen: Pois pois, minä menen muuttamaan pukua. Kaikki tekivät minulle tietä, niin että pääsin vähemmässä kuin kahdessa minuutissa yön turvissa pujahtamaan kenenkään estämättä palatsista kadulle, josta juoksin nopeasti ystäväni, ammattiveijarin luo.

"Hän hämmästyi suunnattomasti nähdessään minut sellaisessa puvussa. Minä tein hänelle selkoa tapauksesta, ja hän nauroi sukkeluudelleni sydämensä pohjasta. Sitten hän syleili minua, tietysti siinä suloisessa toivossa, että pääsisi osalliseksi Leonin kuninkaan saaliista. Toivottaen onnea hyvälle yritykselleni hän sanoi, että jos yhtähyvin jatkaisin, kuin olin alottanut, niin vielä hämmästyttäisin maailmaa nerollani. Naurettuamme ja laskettuamme kauan hauskaa pilaa keskenämme kysyin lopuksi häneltä: 'Mitä me nyt teemme tällä kalliilla puvulla? — 'Jätä se minun huolekseni', vastasi hän; 'minä tunnen erään luotettavan vaatekauppiaan, joka ostaa kaikki, mitä hänelle viedään myötäväksi, urkkimatta esineiden alkuperää, jos se nimittäin hänelle vaan soveltuu. Huomenaamulla menen häntä hakemaan ja tuon hänet luoksesi.' Niin hän todella tekikin. Aamulla kovin aikaisin hän lähti huoneestaan, jättäen minut makaamaan, ja palasi parin tunnin kuluttua vaatekauppiaan kera, jolla oli kädessään keltaiseen palttinaan kääritty nyytti. Tuttavani lausui minulle: 'Tässä on ystäväni herra Ybagnez Segoviasta, rehellinen ja luotettava vaatekauppias, joka ammattiveljiensä huonosta esimerkistä huolimatta pitää hyvää omaatuntoa kunnianaan. Hän sanoo sinulle pennilleen, paljonko arvoinen se puku on, jonka aiot myödä, ja sinä voit huoleti luottaa hänen arvosteluunsa.' — 'Niin, se nyt on ainakin varma', vastasi vaatekauppias. 'Olisinpa todellakin oikea konna, jos ottaisin jotakin alle oikean arvon. Sitä ei ole kukaan päässyt vielä sanomaan minusta, Jumalan kiitos! eikä pääse koskaan sanomaankaan. Katastakaamme sitten vähän', lisäsi hän, 'niitä teidän kapineitanne; omantuntoni mukaan sanon, paljonko niistä voi maksaa.' — 'Tuossa ne ovat', lausui ystäväni osottaen niitä. 'Teidän täytyy myöntää, ettei komeampia laitoksia usein näe. Koettakaahan tämän genovalaisen sametin hienoutta ja koristusten kalleutta.' — 'Kerrassaan', vastasi kauppias, katseltuaan tarkasti pukua, 'tosiaankin kaunista ja hienoa.' — 'Ja mitä arvelette noista hienoista helmistä, jotka ovat kruunussa?' kysyi ystäväni taas. — 'Jos ne olisivat pyöreimmät', vastasi Ybagnez, 'niin ne olisivat verrattoman arvokkaat, mutta nytkin ne ovat sangen kauniita ja miellyttävät minua yhtä paljon kuin kaikki muukin. Tunnustan sen aivan suoraan', jatkoi hän, 'ja määrään hinnan kohtuuden mukaan: jos sijassani olisi nyt joku lurjuksentapainen kauppias, niin hän varmaan koettaisi moittia niitä saadakseen ne halvemmalla, tarjoten niistä häpeämättömyydessään kukaties kaksikymmentä pistoolia; mutta niin en tee minä, minä tarjoon arvon mukaan neljäkymmentä.'

"Jos Ybagnez olisi tarjonnut sata, niin sekin olisi ollut liian vähän, sillä helmet jo yksinään olivat ainakin kahdensadan pistoolin arvoiset. Veijari, joka oli yhdessä juonessa hänen kanssaan sanoi silloin: 'kas nyt, kuinka hyvä oli, että pääsitte rehellisen ihmisen kanssa tekemisiin. Herra Ybagnez maksaa oikean hinnan niin tunnollisesti kuin hän makaisi kuolinvuoteellaan.' — 'Se on nyt ainakin totta', lausui kauppias, 'mutta sittenpä en anna penniäkään tinkiä ehdoistani ja hinnoistani. No niin! Asia on siis päätetty? Ehkä luen rahat pöytään?' — 'Odottakaahan', sanoi veijari, 'antaa nuoren ystävämme ensin koettaa ylleen pukua, jonka käskin teidän tuoda häntä varten. Luulenpa että se sopii hänelle.' Silloin kauppias avasi nyyttinsä näyttäen minulle ihokkaan ja housut hienosta, tummanruskeasta kankaasta; niissä oli hopeanapitkin, mutta muuten ne olivat jo puoleksi kuluneet. Nousin sängystä koettaakseni pukua, joka oli minulle sekä liian pitkä että avara, mutta noitten herrain mielestä se sopi minulle kuin valettu. Ybagnez vaati siitä kymmenen pistoolia, ja kun hän ei suvainnut tinkimistä, niin ei auttanut muuta kuin tyytyä siihen. Silloin hän otti kukkarostaan kolmekymmentä pistoolia lukien ne pöydälle. Senjälkeen hän kääri kuninkaallisen pukuni ja kruununi nyyttiin ja lähti pois, varmaankin mielessään onnitellen niin mainiota päivän alkua.