"Hänen mentyään virkkoi niin sanottu ystäväni minulle: 'Minä olen saakelin tyytyväinen tähän mieheen.' Mutta olipa hänellä siihen syytäkin, sillä hän sai varmasti ainakin sata pistoolia hyvittäjäisiä häneltä. Vaan siihen hän ei tyytynyt, vaan otti kursailematta puolet pöydällä olevista rahoista ja sanoi, jättäen loput minulle: 'Nuori ystäväni, eiköhän ole parasta että pistät nämä viisitoista pistoolia taskuusi ja laukkaat kiireimmiten pois tästä kaupungista; sillä ymmärräthän, että herra arkkipiispa ei jätä tiedustelematta sinua joka nurkasta. Sillä olisinpa todellakin pahoillani, jos sinä laittaisit itsesi tomppelimaisesti vankeuteen, tehtyäsi ensin niin nerokkaan tempun, että se on sinulle ainaiseksi kunniaksi.' Vastasin aikovanikin lähteä Sevillasta, jonka teinkin, ostettuani hatun ja muutamia paitoja. Läksin siis kulkemaan pitkin niitä ihania kenttiä jotka ulottuvat viinitarhain ja öljypuistojen välitse vanhaan Carmonnen kaupunkiin asti, ja kolmen päivän perästä saavuin Cordovaan.
"Menin asumaan erääseen ravintolaan kaupungin ison torin varrella, jossa kauppamiesten oli tapa pitää asuntoa. Ilmoitin olevani varakkaiden vanhempain poika Toledosta ja matkustelevani huvikseni; olin siksi hyvin vaatetettu, että ilmoitukseni oli uskottava, ja vilautin ikäänkuin sattumalta muutamia pistooleja isännän nähtäviin, mikä lopullisesti sai hänen uskomaan sanani todeksi. Mahdollisesti hän ehkä epäili minua nuoruuteni tähden sellaiseksi nuoreksi lurjukseksi, joka on lähtenyt maita kiertämään, varastettuaan ensin vanhemmiltaan. Oli miten oli, hän ei näyttänyt uteliaalta urkkimaan enempää kuin hänelle sanoin, nähtävästi peläten, että muuten muuttaisin asuntoni toisaalle. Kuudella realilla päivältä tässä ravintolassa asui sangen siististi, ja paljon siellä olikin tavallisesti matkustajia. Illallispöydässäkin luin aina kaksitoista henkeä. Hassunkurista oli vaan, että kaikki söivät sanaakaan puhumatta lukuunottamatta yhtä, joka lörpötteli lakkaamatta kaikenlaista, korvaten siten muittenkin äänettömyyden. Hän koetti olla sukkela, yritti kertoa kaskuja, ja viskeli kompakokeita ympärilleen muka huvittaakseen seuraa, joka päästikin tuontuostakin äänekkään naurun; mutta nauru oli paljon enemmän pilkkaa kuin tunnustusta hänen sukkeluuksilleen.
"Minä puolestani en olisi viitsinyt kuunnella sen vertaa hänen jaarituksistaan, että olisin pöydästä noustuani voinut kertoa, mitä hän oli sanonut, ellei hän olisi sattunut mainitsemaan jotakin, mikä kovin läheltä koski minua itseäni. 'Mutta kuulkaas herrat', huusi hän aterian lopussa, 'kaikki mitä olen kertonut teille, ei ole mitään sen rinnalla, mitä nyt aion kertoa. Minä tiedän erään tapauksen, joka on niitä kaikkein ensimmäisiä ja se on tapahtunut muutamia päiviä sitten Sevillan arkkipiispan linnassa. Minä kuulin sen eräältä teiniltä, tuttavaltani, joka on sen itse nähnyt.'
"Nämä sanat panivat mieleni vähän liikkeeseen; olin varma, että tapaus tarkoitti minun tekostani, enkä erehtynytkään. Mies kertoi tapauksen aivan oikein, ja lisäsi siihen vielä muutakin, jota minä en tiennytkään, nimittäin mitä salissa oli tapahtunut minun kadottuani. Minä kerron sen teille.
Heti minun pakoon lähdettyäni maurilaiset ilmestyivät näyttämölle, heidänhän piti näytelmän mukaan ryövätä minut. He lähestyivät ruohovuodetta, jossa luulivat minun nukkuvan; mutta aikoessaan hyökätä Leonin kuninkaan kimppuun, he huomasivat suureksi hämmästyksekseen vuoteen olevan tyhjänä. Näytelmä oli tietysti keskeytettävä. Kaikki näyttelijät joutuivat päästään pyörälle; toiset huusivat minua, toiset läksivät minua etsimään; toiset kirkuivat ja parkuivat, toiset sadattelivat minua niin synkeästi kuin osasivat. Kun arkkipiispa huomasi näyttämöllä syntyneen epäjärjestystä ja hämminkiä, niin hän tiedusteli, mikä siihen oli syynä. Kuultuaan hänen kunnianarvoisuutensa äänen riensi eräs hovipoika, joka näytteli Gracioson osaa kappaleessa, selittämään hänelle asiaa. 'Teidän kunnianarvoisuutenne, älkää pelätkö maurilaisten saavan vangiksi Leonin kuningasta, hän on pelastunut, ja vienyt kuninkaallisen pukunsa matkassaan.' — 'Jumalan kiitos!' huudahti arkkipiispa. 'Siinäpä hän oikein teki, että pakeni uskontomme vihollisten käsistä ja pelastui kahleista, joita hänelle aiottiin. Hän aikoo varmaankin palata takaisin Leoniin, valtakuntansa pääkaupunkiin. Saapukoon hän sinne onnellisesti! Muuten kiellän häntä takaa ajamasta; olisin pahoillani, jos Hänen Majesteettinsa joutuisi minun tauttani jotakin kärsimään.' Näin lausuen arkkipiispa käski lukea minun roolini ja näytellä kappaleen loppuun.
"Cordovassa yhytin useita nuoria miehiä, jotka opettivat minulle monta hyvää taitoa; mutta senjälkeen tutustuin Lamelaan ja muihin samallaisiin poikiin, joilta opin vielä parempia.
"Näiden lapsuudenaikaisten seikkailujensa jälkeen Rafael jutteli vielä monta muuta samanlaista, joiden kuuleminen alkoi pahoin väsyttää ja ikävystyttää minua, ja samoin don Alfonsoa; vaikka kohteliaisuudesta vakuutimme sen meitä hyvin huvittavan. Kertomus loppui siihen, että hän oli aivan äskettäin paennut Lamelan seurassa Toledosta oikeusviranomaisten takaa ajamana ja saapunut erakkomajalle.
"'Kulimme', kertoi hän, 'vuoristopolkuja myöten, jotka Lamela tunsi, ja saavuimme eräälle luolalle, joka näytti minusta erakkomajalta. Se oli sama maja, johon te saavuitte eilen pyytämään minulta suojaa.'
"Katsellessani ihanaa maisemaa, joka levisi nähtäviin majan ympärillä toverini lausui: 'Minä olin täällä viimeksi kuusi vuotta sitten. Silloin täällä asui vanha erakko, joka otti minut perin herttaisesti vastaan, jakaen minulle ruokansa. Muistan hänet vielä hyvin; hän oli hurskas mies; minulle hän puhui niin kauniisti, että olin jo vähällä luopua maailmasta. Ehkäpä hän elää vieläkin; menkäämme katsomaan.' Näin sanoen Ambrosio nousi muulinsa selästä ja astui majaan. Viivyttyään siellä kotvasen hän tuli takaisin ja lausui minulle: 'Tule, Rafael, tule katsomaan, niin näet jotakin liikuttavaa.' Minä nousin silloin myöskin ratsuni selästä. Sidoimme muulit kiinni puihin ja menimme luolaan, jossa näin vanhan erakon makaavan kehnolla vuoteella kalpeana ja kuolemaisillaan. Tuuhea, lumivalkea parta ulottui yli vatsan, ja kädessä oli epäjärjestyksessä suuri rukousnauha. Hälinä, joka syntyi tulostamme, herätti hänet. Hän avasi silmänsä, joita kuoleman harsot jo peittivät, katsahti meihin ja sanoi; 'Keitä lienettekin, veljeni, painakaa mieleenne, mitä silmänne nyt näkevät. Minä olen elänyt neljäkymmentä vuotta maailmassa ja kuusikymmentä tässä yksinäisyydessä. Voi! kuinka pitkältä tuntuu tänä hetkenä se aika, jonka omistin huvituksille, ja kuinka lyhyiltä ne vuodet, jotka pyhitin katumukselle! Voi! pelkään, etteivät veli Juanin katumustyöt ole voineet sovittaa lisensiaatti Juan Solilaisen syntejä.'
"Näiden sanain perästä hän veti viimeisen henkäyksensä. Hänen kuolemansa teki meihin syvän vaikutuksen. Sellaiset tapaukset koskevat aina syvästi suurimpiinkin konniin. — Meissä ei vaikutus kuitenkaan kestänyt kovin kauan. Unhotimme pian, mitä hän oli sanonut ja aloimme tarkastella erakkovainajan jättämää omaisuutta. Siinä ei ollut kuitenkaan aivan paljon katsomista, te näitte siellä ollessanne kaikki sen, mitä luolassa oli. Mutta jos veli Juanin huonekalusto oli kehno, niin vielä huonommin oli kyökkipuolen laita. Muita ruokatarpeita emme löytäneet sieltä kuin joitakuita pähkinöitä ja ohraleivän palasia, jotka olivat nähtävästi olleet liian kovia pyhimys vainajan ikenille. Sanon ikenille, sillä hampaat näyttivät tyyten karisseen pois hänen suustaan. Kaikki mitä majassa oli ja kaikki mitä näimme osotti selvästi, että vainaja oli ollut todellinen pyhimys.