"Silloin Lamelalle heräsi soma tuuma. 'Jääkäämme tähän majaan', sanoi hän, 'pukeutukaamme erakoiksi ja haudatkaamme veli Juan. Sinä rupeat häneksi ja minä kerjäilen veli Antonion nimisenä naapurikylissä ja kaupungeissa. Siten olemme turvassa poliisien nuuskimisilta, sillä enpä luulisi, että kenenkään mieleen juolahtaisi etsiä meitä täältä.' Suostuin tähän hullunkuriseen tuumaan, varsinkin kun minulla oli Cuencassa vanhoja tovereita, jotka voivat tilaisuuden sattuessa olla hyödyksi. Kaivoimme haudan noin kolmen- tai neljänkymmenen askeleen päähän luolasta, ja hautasimme erakkovanhuksen siihen kaikessa hiljaisuudessa. Ensin riisuimme sentään pois vaatteet häneltä, toisin sanoen hänen yksinkertaisen kaapunsa, jonka vyötäisillä oli nahkahihna. Parran leikkasimme myöskin pois minua varten, ja hautauksen jälkeen asetuimme itse luolaan asumaan.
"Ensimmäinen päivämme oli jotenkin laiha; saimme tulla toimeen vainajan eväillä. Mutta seuraavana päivänä Lamela läksi ennen päivänkoittoa matkaan myömään muulejamme Toralvassa, ja illalla hän palasi, tuoden ruoka-aineita ja muuta ostamaansa. Hän toi myöskin kaikkea mitä tarvitsimme valepukuihimme. Itselleen hän teki kaapun karkeasta kankaasta ja parran hevosen karvoista. Sen hän kiinnitti niin taidokkaasti korviinsa, että olisi voinut vannoa sitä oikeaksi. Hän onkin yleensä peevelin taitava poika. Veli Juan'in parran hän myöskin laittoi kuntoon ja sovitti sen leukaani, ja ruskea villamyssyni täydensi taideteoksen. Valepuvuistamme ei puuttunut mitään. Emme voineet nauramatta katsella toisiamme näissä hassuissa puvuissa, jotka totta tosiaan sopivat kenelle tahansa paremmin kuin meille.
"Olimme olleet jo kolme päivää luolassa näkemättä yhtäkään ihmistä; mutta neljäntenä sinne saapui kaksi talonpoikaa. He toivat leipää, juustoa ja sipuleja erakolle, jonka luulivat vielä elävän. Minä heittäydyin pitkäkseni vuoteelle huomattuani heidät ja petin heidät helposti. Sillä luolassa oli ensiksikin siksi hämärä, etteivät he voineet erottaa piirteitäni ja sitten koetin myöskin parhaani mukaan matkia veli Juan'in vapisevaa ääntä, jonka olin kuullut hänen lausuessa viimeisiä sanojaan. He eivät aavistaneet mitään petosta, se heitä vaan näkyi ihmetyttävän, kun näkivät siellä toisenkin erakon. Kun Lamela huomasi sen niin hän lausui tekohurskaan näköisenä 'Älkää ihmetelkö, veljeni, nähdessänne minut tässä yksinäisyydessä. Minä jätin erakkomajani, joka on Aragoniassa, tullakseni seuraksi kunnianarvoisalle ja viisaalle Juan veljelle, joka tarvitsee korkean ikänsä tähden auttavan toverin kättä.' Talonpojat kiittivät Ambrosion veljesrakkautta ylistävimmillä sanoilla sekä lausuivat ilonsa siitä, että heidän seutunsa sai nyt ylpeillä kahdesta hurskaasta erakosta.
"Kaupungissa käydessään Lamela oli ostanut itselleen suuren pussin, ja sillä varustettuna hän nyt lähti almuja kerjäämään Cuencan kaupunkiin, joka on pienen matkan päässä erakkomajasta. Siellä hänen pussinsa pian täyttyi. Mutta eilen aamulla eräs vanhoja tovereitani, joka asuu Cuencassa, ja jota olin pyytänyt pitämään poliisiväkeä silmällä, lähetti hänen myötään minulle kirjeen, jossa kehotti minua pakenemaan, sillä poliisit olivat jälilläni. Se oli sama kirje, jonka Lamela viskasi käsiini teidän luolassa ollessanne ja joka sai meidät niin suurella kiireellä lähtemään sieltä."
Kolmaskymmenesensimmäinen luku.
Jossa kerrotaan Gil Blas'in ja don Alfonson eroamisesta Rafaelin seurasta, ja mitä heille sitten tapahtuu.
Kun Rafael lopetti kertomuksensa, niin me heittäydyimme kaikki neljä ruoholle makaamaan, ja pian nukkuivat Rafael ja Lamela sikeässä unessa. Mutta minä en voinut ummistaa silmiäni, eikä don Alfonso myöskään. Käyttäen silloin hyväkseen toveriemme unta hän lausui minulle: "Minun täytyy avata sydämeni teille, herra Gil Blas. Minä moitin itseäni kovin, että olen suostunut tähän asti kulkemaan noiden roistojen matkassa. Onhan vasten kaikkea sopivaisuutta, että kunniataan rakastava nuori mies seurustelee lyhyenkin ajan tuollaisten lurjusten parissa kuin Rafael ja Lamela ovat. Olen päättänyt lujasti lähteä heidän seurastaan ikipäiviksi. Olenpa jotenkin varma" lisäsi hän, "että hyväksytte päätökseni." — "Kyllä, voin vakuuttaa sen," vastasin. "Otan taivaan todistajaksi, ettei tällainen seura miellytä minua enemmän kuin teitäkään, don Alfonso; ja jos ette ole sitä vastaan, niin lähden mukaanne; heittäkäämme jo tänä yönä hyvästit noille." — "Tehkäämme niin", sanoi don Alfonso. "Lähtekäämme Valenciaan, josta pääsemme jollakin laivalla Italiaan. Siellä voimme ruveta Venezian tasavallan palvelukseen."
Aurinko lähestyi jo laskuaan Rafaelin ja Lamelan herätessä. "Jaha, yö on tulossa, lähtekäämme matkalle", sanoi Rafael. Mutta don Alfonso otti silloin puheenvuoron, selittäen kohteliaasti, ettei hän tuntenut syntyneensä sellaista elämää varten, jota he elivät, jonkavuoksi hän oli päättänyt erota heistä. Minä lausuin silloin tuumivani samaa. He koettivat kaikin voimin saada meitä mukaansa, mutta huomattuaan sen turhaksi he läksivät matkaansa. Ja pian saimme syytä onnitella itseämme eromme johdosta. Sillä moniaan kuukauden kuluttua saimme kuulla heidän kumpaisenkin joutuneen oikeuden kynsiin, joka oli tuominnut heidät kaleereihin!
Heidän lähdettyään päätimme viettää yön metsässä ja lähteä aamulla hyvään aikaan Valenciaan päin. Siellähän don Alfonson ei tarvinnut enää pelätä Castilian poliisein vainoja. Ojensimme siis väsyneet jäsenemme nurmelle nukkuaksemme. Heräsin tuossa puoliyön seutuna ja huomasin puitten välistä jonkun matkan päästä valoa vilkahtelevan, mikä antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta. Herätin don Alfonson. "Mitähän tuo on?" sanoin hänelle, "eivätköhän vaan liene Cuencan poliisinuuskijoita, jotka on lähetetty noitten roistojen jälkiä myöten heitä etsimään?" — "En luule niin", vastasi don Alfonso, "ehkäpä he ovat matkustajia, jotka yö on yllättänyt ja saanut heidät tulemaan tähän metsään päivänkoittoa odottamaan." — "Minä menen katsomaan, keitä he ovat", sanoin minä. "Odottakaa te täällä, tulen paikalla takaisin." Niin sanoen lähestyin valoa, joka ei ollut kaukana; kulin pehmeillä askelilla kuin kissa, taivutin hiljaa tiellä olevat lehdet ja oksat ja silloinpa sain nähdä jotakin katsomisen arvoista. Näin ruoholla maahan pistetyn kynttilän valossa neljä miestä, jotka paraillaan lopettivat syömistään. Eväänä heillä näkyi olevan piirakka ja suuri viinileili, joka kierteli ahkerasti miehestä mieheen. Moniaan askeleen päässä heistä näin vielä erään naisen ja herran puuhun sidottuna, ja hiukkasen etempänä oli kääsit, joiden edessä oli kaksi koreilla valjaillla varustettua muulia. Käsitin paikalla valon ääressä istujain olevan rosvoja; ja heidän keskustelunsa, jota voin hyvin kuulla osotti, ettei arveluni ollut väärä. Menin takaisin don Alfonson luo ja kerroin hänelle, mitä olin nähnyt.
"Ystäväni", lausui don Alfonso silloin, "nainen ja mies, jotka rosvot ovat kytkeneet puuhun, ovat luultavasti kunniallisia matkustajia. Voimmeko jättää heidät noiden paholaisten väkivallan ja raakuuden uhreiksi? Ei, vaan käykäämme rosvojen kimppuun ja antakaamme heille tarpeensa." — Minä suostuin mielelläni ja voin vakuuttaa, ettei vaara pelottanut minua hituistakaan tässä tilaisuudessa ja ettei vaeltava ritari ole koskaan sen uljaammin ryhtynyt naista puolustamaan kuin minä nyt. Mutta puhuakseni asiat kaunistelemattomina täytyy myöntää, ettei vaara ollut ihan hirveä, sillä olin huomannut rosvojen aseiden olevan yhdessä kasassa noin kymmenen tai kahdentoista askeleen päässä heistä; meidän tehtävämme ei siis ollut kovin vaikea. Sidottuamme hevosemme erääseen puuhun kiinni lähestyimme niin hiljaa kuin suinkin rosvojen leiriä. He keskustelivat hyvin kiivaasti jostakin, pitäen aika melua, joka auttoi meidän puuhaamme. Me saimme haltuumme heidän aseensa heidän huomaamattaan, ja sitten iskimme kaksi kertaa kumpikin melkein yht'aikaa kaataen kaikki neljä siihen paikkaan.