Kahakan aikana kynttilä sammui, joten jäimme pilkkopimeään. Vapautimme kuitenkin kohta vangit puusta. He olivat pelvosta niin tyrmistyneinä, etteivät osanneet meitä edes kiittää teostamme. Eiväthän he tosin vielä tienneet, tuliko heidän pitää meitä vapauttajinaan vai uusina rosvoina, jotka vapautimme heidät vaan kohdellaksemme heitä vielä pahemmin. Mutta me rauhoitimme heitä vakuuttaen saattavamme heidät pois metsästä lähimpään ravintolaan asti, jossa he voisivat toimittaa itselleen kaikki matkansa turvaksi tarpeelliset varusteet. Tämän vakautuksen jälkeen, joka näkyi suuresti lohduttavan heitä, me veimme heidät kääseihinsä ja kuletimme ne pois metsästä taluttaen muuleja. Sitten palasimme ottamaan Alfonson hevosen. Otimme myöskin rosvojen hevoset, jotka olivat sidottuina puihin tappelupaikan viereen. Sitten läksimme kaikki hevosinemme metsästä pois; minä nousin toisen muulin selkään ohjatakseni kääsejä. Sillä tavalla kulkea laahustimme kaksi tuntia, kunnes saavuimme erääseen taloon, jonka huomasimme ravintolaksi.
Kolkutimme kovasti portille. Koko talonväki makasi tietysti sikeimmässä unessaan. Isäntä ja emäntä nousivat nopeasti, eivätkä suuttuneet ollenkaan unensa häiritsemisestä nähtyään pihalla ajopelit, joiden omistajilta he saattoivat odottaa runsaasti rahallista hyötyä. Koko ravintola oli tuokiossa valaistuna. Heitettyämme hevoset ja muulit ravintolan palvelijain huostaan autoimme naista ja herraa kääseistä alas saattaen heidät siihen huoneeseen asti, jonka isäntä osotti heitä varten. Siellä lausuttiin kohteliaisuuksia molemmin puolin ja hämmästyksemme ei ollut vähäinen huomattuamme pelastaneemme itse Polanin kreivin ja hänen tyttärensä Seraphinan. On vaikea kuvata nuoren markiisittaren ja don Alfonson ällistystä, kun he huomasivat toisensa. Kreivi ei huomannut sitä ensinkään, hän oli niin kiinni muissa asioissa. Hän rupesi kertomaan minulle, miten rosvot olivat hyökänneet heidän päälleen, ja ottaneet kiinni hänet ja hänen tyttärensä surmattuaan kuskin, lakeijan ja kamaripalvelijan. Hän lopetti kertomuksensa vakuuttamalla tuntevansa suurta kiitollisuutta meitä kohtaan, ja kehotti meitä tulemaan Toledoon, johon hän itse saapuisi kuukauden perästä; siellä saisimme nähdä oliko hän kiittämätön vai kiitollinen.
Kreivin tytär kiitteli yhtä lämpimästi meitä onnellisesta pelastumisestaan. Ja kun arvasin tekeväni suuren mielihyvän don Alfonsolle toimittamalla hänelle tilaisuutta puhella kahden kesken tämän nuoren lesken kanssa, niin pidin kreiviä kiinni innokkaassa keskustelussa, ettei hän muuta huomannutkaan. "Kaunis Seraphina", lausui don Alfonso hiljaa, "en enää sure sitä, että minun täytyy elää erilläni ihmisten seurasta, sillä se on tuottanut minulle sen arvaamattoman kunnian, että olen saanut tehdä teille palveluksen." — "Mitä;" vastasi Seraphina hiljaa, "tehän olette pelastanut henkeni ja kunniani! teitä saamme, isäni ja minä kiittää! Voi! don Alfonso, miksi, miksi surmasitte veljeni?" Enempää hän ei sanonut, mutta siitä don Alfonso jo ymmärsi Seraphinan tuntevan samoja tunteita kuin hänkin.
Kahdeskymmenestoinen luku.
Jossa kerrotaan minkä tapauksen johdosta don Alfonson onni kohoo ylimmilleen, ja mikä tapaus saattaa Gil Blas'inkin onnelliseen tilaan.
Polanin kreivi kiitteli koko yön meitä ja vakuutti saavamme luottaa hänen kiitollisuuteensa. Aamun tullen hän kutsui isännän luokseen neuvotellakseen hänen kanssaan, millä keinoin hän voisi turvallisimmasti päästä naapurikaupunkiin, johon hänellä oli asiata. Me jätimme hänet sitä tuumimaan ja läksimme ravintolasta pois, don Alphonso omalla hevosellaan, ja minä yhdellä rosvojen hevosista; isäntä osti meiltä toiset hevoset.
Me jatkoimme hauskasti matkaamme Bunoliin asti, johon meidän täytyi erään onnettomuuden takia pysähtyä. Don Alfonso tuli nimittäin sairaaksi. Hän sai kovan kuumeen, joka iski häneen useissa eri otteissa, niin että aloin pelätä hänen henkeään. Onneksi siitä ei tullut sen pahempaa. Kolmessa päivässä vaara meni ohi, ja minun huolellinen hoitoni auttoi häntä lopullisesti tointumaan. Hän oli hyvin kiitollinen palveluksistani; ja kun muutenkin tunsimme todella pitävämme toisistamme, niin teimme ikuisen ystävyyden liiton.
Viidentoista päivän perästä läksimme taas matkalle, pitäen yhä mielessämme päätöstä matkustaa Valenciaan tultuamme ensimmäisellä sopivalla laivalla Italiaan. Mutta taivas tahtoi onnellisempaa kohtaloa meille ja päätti asiat toisin. Tulimme erään kauniin linnan luo, jonka edessä oli joukko talonpoikaistyttöjä ja poikia, jotka tanssivat ja leikkivät iloisesti. Menimme lähemmäksi nähdäksemme heidän juhlaansa, emmekä tietysti voineet vähääkään aavistaa, mitä siellä meille tapahtuisi. Don Alphonso huomasi siellä parooni von Steinbachin, joka myöskin tunsi hänet ja juoksi avosylin hänen luokseen huutaen riemastuneena: "Alfonso, sinäkö se olet! kuinka hauskaa! Kun sinua etsitään kaikkialta, niin sinä putoat kuin pilvistä eteeni."
Toverini nousi ratsultaan juosten syleilemään paroonia, joka oli ilosta aivan suunniltaan. "Tule, poikani", lausui hyvä vanhus hänelle, "nyt saat tietää kuka sinä olet, onnellinen tieto odottaa sinua." Näin lausuen hän vei hänet linnaan. Minä menin heidän perässään sidottuani hevosemme erääseen puuhun. Linnan herra oli ensimmäinen vastaan tulija. Hän oli noin viidenkymmenen vanha, erittäin uljas mies. "Herra", lausui parooni von Steinbach hänelle, "tässä on poikanne." Silloin don Cesar de Leyva (se oli linnan herran nimi) halasi don Alfonsoa ilosta itkien. "Niin, rakas poikani", sanoi hän, "minä olen sinun isäsi. Raskasta on ollut minulle pitää sinua niin kauan siitä tietämättömänä. Olen sitä monesti surrut ja huokaillut, mutta en ole voinut toisin tehdä. Minä nain äitisi rakkaudesta, mutta hän oli syntyisin paljon alemmasta säädystä kuin minä. Isäni oli kova ja ankara mies; senvuoksi minun täytyi pitää salassa hänen suostumuksettaan solmittua avioliittoa. Parooni von Steinbach yksin tiesi siitä, ja minun suostumuksellani hän vei sinut luokseen. Nyt on isäni jo poissa, ja sinä olet minun ainoa perilliseni. Ja sen lisäksi aion toimittaa sinulle puolison, jonka suku on minun sukuni vertainen." — "Isäni", keskeytti don Alfonso, "älä tee liian kalliiksi minulle onnea, jota tunnen löytäessäni vanhempani. Enkö saa tulla pojaksesi tulematta samalla onnettomaksi! Älä ole, isäni, julmempi omaa isääsi. Sillä joskaan hän ei sallinut sinun naida sitä, jota rakastit, niin hän ei pakottanut sinua naimaan ketään muutakaan." — "Poikani", vastasi don Cesar, "minä en suinkaan tahdo sinua pakottaa. Mutta suvainnethan ainakin nähdä sen naisen, jonka olen sinulle määrännyt, muuta tottelevaisuutta en vaadi sinulta. Hän on ihastuttava olento, ja avioliitto olisi edullinen kaikissa suhteissa, mutta siitä huolimatta lupaan olla sinua mihinkään vaatimatta. Hän on linnassani nyt. Tule kanssani; sinun täytyy myöntää, ettet voi rakastettavampaa olentoa löytää." Näin lausuen hän vei don Alfonson erääseen huoneeseen, johon minäkin menin parooni von Steinbachin kera heidän perässään.
Siellä oli Polanin kreivi ja hänen kaksi tytärtään Seraphina ja Julia sekä don Fernand de Leyva, joka oli don Cesarin veljenpoika. Näiden lisäksi siellä oli vielä eräitä toisia naisia ja herroja. Don Fernand oli, kuten olen ennen maininnut nainut Julian, jonka johdosta seudun talonpojat olivat kokoontuneet linnalle juhlimaan. Heti, kun don Cesar oli esittänyt don Alfonson poikanaan, niin Polanin kreivi nousi ylös ja juoksi syleilemään häntä, lausuen: "Tervetuloa, pelastajani! Niin, don Alfonso, minä tahdon osottaa mitä hyve vaikuttaa jaloon mielenlaatuun. Olette tosin surmannut poikani, vaan sen sijaan olette pelastanut minut kuolemasta. Minä olen teille ijäti kiitollinen ja annan omaksenne tyttäreni, jonka kunnian olette pelastanut. Sillä on kaikki velat sovitut." Don Alfonso kiitti sydämellisesti hänen hyvyyttään, enkä tiedä kummastako hän enemmän iloitsi, vanhempainsa löytämisestäkö, vai siitä että Seraphina oli tullut hänen puolisokseen.