Haukansilmä ei ottanut vastarintaa. Rauhallisena, kädet sekä jalat kahleissa, hän antoi nahkahihnalla sitoa itsensä puuhun. Nämä olivat mitä tuskallisimpia silmänräpäyksiä, jotka varma kuolema olisi päättänyt, ellei yht'äkkiä jotakin odottamatonta olisi tapahtunut.
Metsästä kuului yhtaikaa outo ääni, jota kaikki intialaiset suurella jännityksellä kuuntelivat. Ääni tuntui säännölliseltä ja jykevältä, kuin olisi nuijalla maahan lyöty. Taustalla puitten välissä ilmestyi vähitellen olentoja ja järjestetyssä kulussa lähestyi nyt englantilainen sotaväen-osasto, jonka punaset takit loistivat vihreän lehdistön läpi. Kohtausta, joka nyt seurasi, on vaikea kertoa. Unhottaen puuhun sitomansa vangin villit sotilaat epätoivon valtaamina pakenivat suurimmassa epäjärjestyksessä. Saarroksiin joutuneet Huroonit nostivat kauhean huudon, jota englantilaisten sotamiesten riemuhuudot seurasivat. Harva heistä vaan pääsi pakoon, useimmat joko kaatuivat taikka otettiin vangiksi. Mutta tulipa tappiota englantilaistenkin osaksi. Kaatuneitten joukossa oli kunnon Hurrykin, intialainen oli tomahawkillaan hänen päänsä halaissut. Sittenkuin Hurry oli erittäin juhlallisesti haudattu ja Haukansilmä kiusallisesta asennostaan päästetty, lähtivät sotamiehet majataloon, jonne Chingachgook lautalla heitä saattoi.
Täälläkin kohtasi surullinen näky, sillä Hetyn, toisen sisarista, he löysivät kuoleman kielissä vuoteellaan. Hirveä kuume kalvoi viimmeisiä voimiaan ja Chingachgookin sekä Haukansilmän huoneesen astuessa kuolon enkeli kirkasti jo kasvonsa piirteitä. Surullisena seisoi Judith kuolinvuoteella ja muittenkin oli nähdessään tuon niin aikaiseen poislähteneen vaikea pidättyä itseään liikutukselta. Muutaman tunnin kuluessa oli Hettykin rakkaitten vanhempainsa viereen upotettu ja Judith vuodatti katkeria kyyneleitä sisarensa kostealla haudalla.
Tällä, hiljaisella hautajaisjuhlallisuudella päätettiin päivä ja muutaman tunnin kuluttua oli koko majatalon asujaimisto syvään uneen vaipuneena. Olivat näet aikaisin menneet levolle, sillä päivänkoitteessa tahtoivat englantilaiset soturit palata takaisin. Yksinkertaisen aamiaisen nautittuaan sotilaat laskeusivat arkkiin, joka heidät vei niemekkeelle, mistä sitten jalkaisin jatkoivat taipaletta. Englantilainen upseeri Warley, osaston johtaja, kehoitti Judithin muuttamaan kanssansa osaston kaupunkiin, jossa hän tahtoi ystävyydellä vastaan ottaa hänet perheesensä. Tätä kutsumusta hän mielellänsä seurasikin; sillä mitäpä oli, joka häntä, kaikki rakkaansa kadotettuaan, voi tässä yksinäisessä seudussa pidättää ja jossa hän intialaisten hyökkäyksistäkään ei koskaan ollut varmana.
Majatalon huolellisesti suljettua Judith ystävällisen upseerin ja muitten miesten seurassa nousi veneesen. Äänetönnä istuen Haukansilmän rinnalla, venheen tyvenellä järvellä kiitäessä, hän yhtämittaa loi katseensa majataloon, jossa suurimman osan elämätänsä oli viettänyt ja jonka hän niin monen katkeran kokemuksen jälkeen kentiesi ainaisesti jätti. Vihdoin saavuttiin rantaan. Maallenousupaikalla Chingachgook erkani Judithista ja Haukansilmästä heimonsa leiriin mennäksensä, jonne seuraavan päivän illalla saapui. Suurella ilolla ottivat toverinsa häntä vastaan ja vastakin tuo oiva intialainen taisteluissa, joita delawarelaiset naapuri-heimoja vastaan kävivät, kunnosti monesti itseään. Kansansa keskuudessa Chingachgook saavutti yhä enemmän mainetta, kunnes hänenkin vuoronsa tuli. Eräässä taistelussa Hurooneja vastaan hän kaatui, ja makaa juuri lähellä mainittua järveä haudattuna. Haukansilmä, joka oli englantilaisten joukkoon liittynyt, kunnosti monissa verisissä tappeluissa itseään ja kohosi suureen maineesen. Viisitoista vuotta sai kuluneeksi ennenkuin hän tuli tilaisuuteen käydä majatalossa.
Rannassa vielä seisovalla venheellä, jonka ensin laati käytettävään kuntoon, hän sousi yli järven. Jäljettömästi eivät olleet vuodet vierineet vanhan majatalon yli. Katto oli myrskyjen hävittämä ja seinähirret mädäntyneet. Muutama ankara myrsky voi vähitellen koko rakennuksen syöstä järveen.
Surumielin Haukansilmä jätti tämän seudun, johon niin monet muistot häntä kiinnittivät. Hän ei sitä enään koskaan nähnytkään, sillä muutaman vuoden kuluttua tästä käynnistä hän vihollisen luodin lävistämänä kaatui kunnian tantereelle, ja Judith, joka koko myöhemmän elinaikansa vietti jalon Warleyn perheessä, itki tuota kunnon miestä ja säilytti häntä uskollisessa muistossa.
KIVISYDÄN.
Ensimmäinen luku.
Erämaan ratsastaja. — Eräs kohtaus.