Oli heinäkuun päivä vuonna 1857, noin kolme tuntia ennen auringon laskua, kun eräs ratsastaja istuen komean hevosen seljässä, Meksikon alueella seurasi Rio-Vermejo-joen rantaa, joka noin 70 peninkulmaa erämaan läpi juostuaan laskee Rio Grande-del-Norte jokeen.
Ratsastaja, kantaen meksikolaista metsästäjäpukua, oli arviolta noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies. Ollen pitkä, hoikkavartaloinen hänen liikkeissään oli jotakin miellyttävää ja kasvonpiirteissään kuvastui avomielisyys ja lempeys. Vieno katse sinisissä silmissään, vaalean tukkansa sakeat kiehkurat, jotka ympäröivät hatun lievettä, ja laskeusivat epäjärjestyksissä hartioille, kasvoinsa kalpeus, joka meksikolaisten omituisesta ihokarvasta erosi, kaikki tuo saattoi päättämään ett'ei ratsastaja ollut espanjalaisen Amerikan polttavan auringon alta syntyisin.
Tämä ulkomuodoltaan niin rauhallisen näköinen mies kätki sydämessään leijonan urhoollisuuden, jota mikään ei voinut järkähyttää, jonkatähden seudun asujamet eivät syyttä olleet antaneetkaan hänelle "Kivisydämen"-nimeä.
Juuri silloin, kuin lukijalle häntä esittelimme, poikkesi ratsastajamme erämaasta tiheään metsään, joka ulottuu aina Rio-Vermejo-joen rantaan.
Tämä kaukaisen lännen erämaa oli niitä, joiden yksinäisyyttä ei kaiku ainoastakaan kirveen iskusta ollut häirinnyt. Puut täällä kasvoivat omin tahtoinsa, risteilivät ja kiemuroivat toistensa yli ja ympäri, siellä täällä joskus jättäen avoimen, oksissa ja kaatuneilla puurungoilla sullotun paikan. Vuosituhansia kaatuneitten puitten muodostama maaperä on jyrkkää, milloin se kohoaa kukkuloina ja vuorina, milloin taas alenee mutaisiin soihin, joissa hirvittävät sisiliskot ja käärmeet vihreässä limassa rypien asuskelevat, samalla kun miljoonia myrkyllisiä hyönteisiä näiden kostealla pinnalla suristen lentelee ympäri. Kivisydän mahtoi olla tavallinen vieras näissä erämaissa, koskapa hän niin rohkeasti oli sinne uskaltanut, vieläpä semmoisella hetkellä, kun taivaalta pakeneva aurinko peittää maan pimeydellä, joka jättiläispuiden tiheiden oksain muodostaman peiton kautta tulee yhä sakeammaksi. Kivisydän jatkoi matkaansa, tarkasti tähystäen ja kuunnellen eteenpäin niin nopeaan kuin maanlaatu hänen hevosensa salli kulkea.
Yli useiden jokien ja jyrkkäin rotkojen hänen täytyi mennä, kun samalla joka taholta kuului milloin jaguaarin ulvominen milloin taas viekkaan tiikerikissan naukuminen, jotka näkyivät hänen jälkiänsä seuraavan.
Näistä häntä ympäröivistä vaaroista hän ei paljoakaan huolinut, tunkeutui vaan rohkeasti eteenpäin, vaikka metsäkin askel askeleelta tuli jylhemmäksi ja ikävämmäksi.
Saavuttuaan vihdoin kukkulan juurelle Kivisydän pysähtyi, ja laskeutumatta alas heitti tarkastelevan silmäyksen ympärilleen.
Ylt'ympäri vallitsi syvä hiljaisuus. Petoeläinten ulvonta poistui kauemmaksi; ainoastaan kallioita myöten juoksevan veden lirinä kuului.
Tummansinervä taivas oli lukemattomissa tähdissä, valkoisissa pilvissä uiva kuu heitti hopeisia säteitänsä yli kukkuloiden, joiden valaistut rinteet tekivät niin omituisen vastakohdan paikkakunnan täydelliseen pimeyteen.