Kivisydän ennen vastaamistaan tunnusteli tarkalla silmällä vierasta.
Hän näytti kuudennellakymmenennellä olevalta mieheltä, kasvonpiirteensä jalolta ja käytökseltään ylevältä. Hiuksensa olivat ohimoilta hieman harmaat, mutta käyntinsä ja tuli tummissa silmissään niin elokasta, kuin olisi ollut vasta kolmenkymmenen ikäinen. Vaatetuksensa komeudesta ja käytöksensä ylevyydestä voi päättää hänen olevan korkeata meksikolaista sukua.
Kivisydän ei ehtinyt vieraalle vielä sanaakaan virkkaa, kun muutamia askeleita sivussa seisovain keskestä kuului heikko kuolemaisillaan olevan naisen ääni.
"Isäni! Hyvä isäni!" hän huudahti. "Missä olette? Älkää minua jättäkö!"
"Täällä olen, tyttäreni!" vanhus hellästi vastaten kääntyi ja kiiruhti kutsuvan luo.
Apua tarvitsevan äänen kuullessaan ratsastajan otsa synkistyi ja silmissään välähteli tulinen liekki. Hieman viivyttyään hän lähestyi ja laskien kätensä vieraan olalle kysyi: "Kenen ääni se on?"
"Kuolemaisillaan olevan tyttäreni, joka huutaa minua apuun", vastasi vanhus haikeasta surusta värähtelevällä äänellä.
Kivisydän astui lähemmäksi. Maassa oli nuori nainen pitkällään; kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolleen, silmänsä ummessa ja ainoastaan heikko hengitys osoitti, ettei elämä vielä ollut sammunut.
Läsnäolijat tyttöraukkaa katselivat liikutettuina, joka Kivisydämeenkin näkyi koskevan.
"Oo", huudahti isä vaipuen polvilleen tyttärensä viereen, tarttuen hänen käteensä sitä suudellen: "omaisuuteni, elämäni annan sille, joka rakkaan lapseni vaan pelastaa".