Kivisydän tarkasteli miettivästi tyttöä, kääntyen sitten isään hän kysyi: "Mikä tauti häntä vaivaa?"
"Oi", vastasi isä, "parantumaton tauti, hän sai käärmeen pureman".
"Kauanko siitä on", Kivisydän kysyi.
"Juuri äsken!" isä vastasi.
Nuoren miehen katse kirkastui ja hetkisen ajateltuaan hän läsnäolijoille, vastaustansa vartooville, sanoi toivoa herättävällä äänellä: "Hetkinen vaan, niin pelastus on mahdollinen?"
Isä huudahti ilosta ja Kivisydämeen kääntyen, hän sanoi: "Oi, pelastakaa, pelastakaa! Minä olen teitä, ken lienettekään, siunaava".
"Kiiruhtakaamme", ratsastaja sanoi, "tässä ei ole viivytteleminen", ja lähestyi erästä puuta, jota tarkoin, ikäänkuin jotakin siitä hakeakseen, tutkisteli. Yht'äkkiä hän veti puukkonsa, jolla katkoi muutaman puunrunkoja kiertelevän kasvin oksia, joitten kanssa sitte palasi matkailijain tykö, jotka rauhattomina seurasivat hänen liikkeitään.
Karsittuaan kasvista lehdet ja isän riisuttua silkkisukan tyttärensä jalasta, Kivisydän avasi haavan veitsellään ja vuodatti huolellisesti siihen kasvin mehua.
Onneksi kuukin tätä tehdessä valaisi seudun kirkkaalla valollaan, jotta voi nähdä yhtä selkeästi kuin päivällä.
Koetta tehdessä lapsiparka tunsi kauheita kipuja.