Haavan päälle asetteli Kivisydän sitten lehtiä, jotka nauhalla sitoi kiinni. Näkyi heti että tytär tunsi helpoitusta, kouristukset lakkasivat, silmät ummistuivat ja hetkisen kuluttua vaipui sairas makeaan uneen.
"Jumala olkoon kiitetty", huudahti isä, "hän on siis pelastettu!"
"On!" vastasi Kivisydän, "ellei vaan kipu palaa takaisin, niin ei mitään ole pelkäämistä. Voitte nyt minuttakin tulla toimeen. Auttaessani tytärtänne olen tehnyt velvollisuuteni ja tahdon nyt poistua. Voikaa hyvin!"
"Ei, ennenkuin saan tietää nimenne", huusi isä tarttuen nuoren miehen käteen.
"Minkätähden sitä tahdotte?" Kivisydän kysyi.
"Säilyttääkseni sitä miestä muistossani, jolle olen kiitollisuuden velassa", vanhus vastasi.
"Turhaa on että tiedätte nimeni", nuori mies virkkoi.
"Olkoon niin", sanoi isä, "en tahdo enempää nimeänne tutkistella, Sallikaa toki minun sanoa omani, jotta tiedätte, kenen olette itsellenne saattaneet kiitollisuuden velkaan, Nimeni on Don Pedro ja asuntoni on täällä aivan lähellä. Olen San Antonio nimisen, suuren meksikolaisella alueella sijaitsevan espanjalaisen siirtolan omistaja".
"Sen omaisuuden kyllä tunnen", keskeytti Kivisydän; "mutta sanokaa, kuinka olette keskellä yötä joutuneet tänne erämaahan?"
Don Pedro kertoi nyt lyhyesti koko tapahtuman. "Olen", sanoi hän, "tyttäreni Hermosan, jonka hengen näin pelastitte, ja muutamain ystäväini kanssa pienellä matkustuksella täältä kahden päivämatkan päässä olevaan siirtolaan nyt palaamassa. Illan pimetessä pysähdyimme metsän laitaan, koska pelkäsimme yöllä eksyvämme tieltä ja olimme juuri ehtineet asettua väsyneitä jäseniämme lepuuttamaan, kun yht'äkkiä joukko villejä miehiä hyökkäsi päällemme ja, ennenkuin ehdimme käyttää aseitamme, sitoivat meidät. Eikä siinä kylläksi, rosvoilijat peittivät vielä päämme naamioilla ja laahasivat meidät kauas metsään, varmaankin siinä tarkoituksessa että kuolisimme nälkään taikka joutuisimme petoeläinten saaliiksi. Senjälkeen he hevostemme ja kapineittemme kanssa katosivat jättäen meidät oman onnemme nojaan".