Hyökkäys siirtolaan. — Vihollisen tappio.
Kivisydämen poistuttua rosvoilija nousi ratsullensa ja ratsasti intialaistensa leiriin. Villisoturit olivat Tiikerikatin saapuessa istuallaan tupakoiden nuotiotulen ympärillä. Nähdessään hänen he kunnioittavasti nousivat seisoalleen, merkki, että häntä pidettiin suuressa kunniassa. Ystävällisesti vastattuaan heidän tervehdykseensä hän viittoi heitä kokoutumaan ympärilleen, jonka jälkeen kuuluvalla äännellä lausui: "Apaakkein päälliköt, te urholliset soturit! Elkäämme kauempaa viivytelkö kukistaa vihollisemme Don Pedron ylpeyttä. Kukin asettukoon paikalleen, Urubuksen huuto on oleva hyökkäyksen merkkinä".
Hyväksymisen merkiksi päälliköt kumarsivat Tiikerikatille, jonka johdolla sitten teltat otettiin pois ja lähdettiin Don Pedron siirtolaa kohti. Päivän koitteessa saavuttiin lavealle pitkää heinää kasvavalle aavikolle, jota kesti hyvän aikaa, sitten tultiin taas sakeaan metsään ja vasta seuraavana päivänä yön pimetessä lähestyttiin San Antonio siirtolaa.
Vahtimies, joka läpi yön oli siirtolan turvallisuuden takia valveilla, oli kuullut askeleita, jotka vaikka olivatkin hiipiviä, tyynenä yönä sitä selvemmin kuuluivat. Hän laukasi heti pyssynsä siirtolan asujamille merkiksi, että vihollinen oli läheisyydessä. Don Pedros nousi peljästyksissään vuoteeltaan ja aavistaen lähestyvän vaaran, puhalteli sotatorveen, joka kutsui kaikki näillä tiluksilla olevat miehet aseisin. Muutamassa minuutissa oli melkoinen joukko miehiä koolla, jotka päivää ennen olivat saapuneet siirtolaa suojelemaan intialaisten hyökkäyksiä vastaan.
Kului hetkinen ilman että yön rauhallisuutta mikään häiritsi. Silloin yht'äkkiä Urubuksen kiljunta kuului tyynessä yössä. Toistamiseen kuului kiljunta, miesten riveissä syntyi nyt eloisuutta. Kolmannen kerran vielä huuto uudistui ja silloin vasta nousi hirvittävä melu joka taholta; intialaiset hyökkäsivät siirtolan äärimmäisiä varustuksia vastaan, joille koettivat kiivetä, mutta kovan vastustuksen perästä siirtolaiset heittivät heidät takaisin tulipommeilla ladatuilla pyssyillänsä, levittäen kuoloa ja hävitystä intialaisten leirissä.
Taistelua jatkettiin läpi yön vähillä loma-ajoilla ja loppui vasta sitten kun aurinko oli ehtinyt korkealle taivaalla. Ilohuudolla intialaiset tervehtien aurinkoa syöksivät uudessa vimmassa eteenpäin. Siirtolaiset jättivät, ikäänkuin pakosalle lähtevinään, asemansa julmistuneitten sotilasten seuraamina.
Mutta, oi kauhistusta, mitä tapahtui? — Yht'äkkiä kuului hirvittävä räjäys. Tanner jymisi heidän jalkainsa alla ja ilmaan heitetyt intialaiset putosivat kappaleina maahan. Siirtolaiset olivat, näet, kaivaneet maahan alaisia käytäviä, jotka he täyttivät ruudilla, jonka intialaisten lähestyessä sytyttivät. Peloittava oli vihollisten kauhistus. Mielettöminä he pakenivat joka haaralle. — Valkoihoiset pelastuivat.
Kun murhaavan taistelun perästä Don Pedros ystävineen meni taistelutantereelle, he täällä löysivät hävityksen seassa pahoin haavoitetun sotilaan, joka näytti heistä sangen oudolta. Ihokarvaltaan valkoinen hän sekä pukunsa että aseittensa puolesta näytti päälliköltä.
Don Pedros käski viedä miehen majaan häntä vielä viimeisillä hetkillään kunnioitettavaksi. "Tämä ei ole kukaan muu, kuin Tiikerikatti, tuo peljätty rosvoilija", sanoi Don Estevan nähdessään haavoitetun. Niin olikin. Kuullessaan rosvoilijan nimen pääsi läsnäolijoista pelästyksen huuto. Tiikerikatti, jonka monista haavoista verta vuoti, heräsi vihdoin kuumeen tapaisesta unestaan. Don Pedros oli juuri häntä lähestymäisillään puhutellaksensa, kun ulkoa kuului hevosen kavioin kopsetta. Ratsastaja ajoi samassa pihalle, jonka Don Pedros pian tunsi samaksi uskolliseksi saattajakseen erämaassa. "Kivisydän" hän ilosta huudahtaen riensi nuorta ratsastajata vastaan. Kuullessaan Kivisydämen nimen Tiikerikatti hämmästyksestä äännähtäen vaipui liikkumatonna vuoteelleen.
Seitsemäs luku.