"Miksei? Eikö jokaisen siivon naisen tule tehdä niin, saatikka sitten carpet-bagger'in tyttären? Minä vannon, etten moittisi häntä, vaikka hän toistamiseen ampuisi sinua hävyttömyydestäsi!"
"Enkä minäkään, Burleson, se on totta!" arveli Gurney miettien.
"Hah, hah, hah!" nauroi Burleson. "Minä ymmärrän nyt tuon kanin-jutun.
Sinä tunsit siis miss Lily'n?"
"Tietysti", Gurney vastasi yksinkertaisesti.
"'Tietysti' todellakin!" lausui Burleson. "Minun olisi pitänyt älytä, että olisi mennyt enemmän kuin yksi taitettu käsivarsi, ennenkuin Mel. Gurney laskisi minkään ratsastajan eheänä vartiapaikkansa ohitse. Sinä tunsit hänet ja ajoit nelistit hänen jälkeensä epäluulon poistamiseksi ja keksit matkalla tuon jutun kanista ja revolverisi laukeamisesta. Jumalisten! Se oli kohtelias käytös, vanha veikko, vaikka kohta liikuimme pakanallisessa toimessa. Annas kätesi tänne, toveri! Eihän se viimeistä lukua lienekään niin vaarallista. Ehkäpä miss Lily vielä aikaa myöten tekee sinusta siivon miehen; vaikka me totta puhuen molemmat ansaitsisimme tulla hirtetyksi!"
"Minä en koskaan ajatellut asiaa siltä kannalta, Burleson; mutta se on hirveätä", sanoi Gurney väristen.
"Hirveätäkö? — se on pirullista, Mel. Gurney! Sitä se juuri on! Jos minä olisin Yankee'itten sijassa ja minulla olisi hallituksen voima, minä en sallisi näitten seikkojen tuntiakaan mennä näin. Jumalisten! Minua hävettää ajatella, että he ovat Amerikalaisia! Kun sota oli ja me kohtasimme heidät tappelussa, siinä oli aina yksi hyvitys, kumpi tahansa meistä tunki toisen tanterelta — se oli aina meidän oma väki, joka teki sen, eikä helposti voinut olla siitä ylpeilemättä. Minä sanon sinulle jotakin, Mel.: on ollut monta aikaa, jolloin minun oli vaikea sanoa, kumpaisestako olin ylpein — Yankee'ista vai Reb'eista. Gettysburg'issa esimerkiksi! Sinä tiedät, että olin tykkiväessä ja että minulla oli parempi tilaisuus nähdä tappelun ensemble'a kuin kenelläkään jalkaväessä. Me olimme tunnin aikaa tuiskuttaneet täydellistä laukausten helvettiä hautausmaan yli, kun käsky annettiin väellemme hyökkäykseen, ja me lakkasimme ampumasta. Me olimme mustat ja hirveännäköiset ja melkein kuurot tuosta herkeämättömästä jyskeestä. Minä muistan, kuinka hiki juoksi tykkitoverieni nokisilta kasvoilta, enkä luule heillä olleen kuivaa riepua päällänsä. Muutamat nojautuivat savuavaa kanuunaa vastaan ja toiset heittäysivät maahan; mutta jokainen piti silmänsä kiinnitettynä siihen teräksestä kiiltävään ja likaisen harmaasen meikäläisten riviin, joka ryntäsi ylös tuolle mustalle vallille, jota olimme niin kauan tulella suolanneet. Me luulimme miestemme menevän sen yli, niinkuin meri särkee hietasulun. Mutta me olimme erehtyneet. Nuot Yankee't, jotka olivat pysyneet kiinni paikoissansa koko ajan, lähettivät kuolettavan lyijy-ruttonsa vasten kumppaniemme kasvoja ja kohtasivat heitä pajunetin kärjellä yhtä tyvenesti ja taneasti, kuin se olisi ollut vaan paalin alku eikä sen viimeinen galopade. Vaikka tuntuikin pahalta, kun toverimme peräytyivät, olisin voinut sydämeni pohjasta laskea kolme hurraa'ta noitten Yankee'itten kunniaksi. Minä ajattelin silloin, että jos kaikkein pahin tulisi, niinkuin aina olin luullutkin tulevan, me voisimme vilpittömästi ylpeillä voittajistamme".
"Ja niin olen tehnytkin, siksi kuin tämä Ku-Klux-toimi syntyi. Minä sanoin kumppaneillemme alussa, että he polttaisivat sormensa; sillä minä en voinut unhottaa, että ne miehet, joita he ruoskivat ja hirttivät, olivat noitten samojen Yankee'itten ystäviä — ainoat ystävät lisäksi, mitä heillä oli täällä — enkä minä saattanut ymmärtää, että semmoiset miehet sallisivat heidän tulla sillä tavalla rääkätyksi. Muutamat pojista saivat kuitenkin sen käsityksen, että olin pelkuri; ja minä yhdyin heihin juuri osottaakseni, etten ollut. Kappaleen aikaa odotin joka päivä jonkunlaista maanjäristystä ja, kun se ei tullut, rupesin sanomattomasti ylenkatsomaan koko Yankee-kansakuntaa; ja sitä minä, hiisi vieköön, teen vielä nytkin! Minä todella säälin tuota Servosse'a! Hän näyttää häpeävän kansansa puolesta ja tietää, että yksin nuot Valkoiset republikaanitkin — vaikka useat heistä ovat viheliäisiä raukkoja — halveksivat sitä vinkuvaa, ulkokullattua liehuttelemista, joka saattaa heidän pohjoisvaltaiset liittolaisensa jättämään avuttomat ystävänsä mahtavien vihollisten käsiin. Minä sanon sinulle jotain Mel. Gurney: jos me Etelän miehet olisimme päässeet voitolle ja meillä olisi ollut semmoisia ystäviä, kuin nämät niggerit ja Unionin miehet ja joku harva meidän omaa rotuamme eri paikoissa Pohjassa, olisimme menneet helvetin tulen läpi, ennenkuin olisimme jättäneet heidät tämmöisellä tavalla!"
"Tuo ei kuitenkaan ole mikään puollustus meille", lausui Gurney, joka nyt käveli edestakaisin huoneen poikki, kokonaan unhottaen käsivartensa tuskan.
"Päinvastoin, se tekee asian pahemmaksi", arveli Burleson. "Me kartutamme sen puolueen voimaa, jonka omaksi olemme heittäyneet, se on totta; mutta sitä tehdessämme me ainoastaan annamme valtaa sen huonoimpien ainesten käsiin, joita vastaan meidän varemmin taikka myöhemmin täytyy kapinoida. Niitten pelkurimaisten hyökkäysretkien johtajat — miehet semmoiset kuin Jake Carver ja sadottain muita, joita voisin nimittää — joutuvat tästä lähin meidän edustajiksemme, senatoreiksemme, lainlaatijoiksemme, tuomareiksemme ja niin edespäin. Se on inhimillisen luonnon yksinkertainen laki. Johtajan virka julkisessa liikkeessä on varma tie julkiseen kunniaan. Niin on ollut laita sodan jälkeen. Katso niitä miehiä, joille olemme antaneet korkeita sivili-virkoja. Kuinka monesta heistä olisi kuultu mitään, jolleivät olisi olleet sotureina? Siinä kohdassa en surkuttele sitä. He olivat kaikki urhoollisia miehiä, vaikka muutamat olivat suuria hölmöjä. Mutta kun kerta ruvetaan valitsemaan sydän-yön surmaajia ja petomaisia salamurhaajia lainsäätäjiksi ja kuvernööreiksi ja tuomareiksi ja muiksi samanlaisiksi ainoastaan sen vuoksi, että he olivat johtajina rikoksessa, niin, sen vannon, Mel. Gurney, alkaa jo käydä tukalaksi! Ennemmin tai myöhemmin on se inhottava ja hävettävä meitä".