Niin oikein, oikein, yhtyi Maija ja Mattikin Tuomon puheisin, ainahan uskollista ystävää jollain palkita tarvttsee, ja saammehan mekin sitte jo lopun ikäämme vähän rajallisemman olon ja levätä vaivoistamme kun vävy taloomme tulee.
No niin, sanoi Tuomo ja läheni Liisaa joka rukkinsa pyörää yhä tumpuloitsi ja tarkkaavaisena puheita kuulteli. Tuomo laski kätensä Liisan olkapäälle ja sanoi suostutkos nyt Liisa tyttö sitten siihen kauppaan jota tässä on ollut puheissa, vai miten?
Niin, Herran tahto tapahtukoon, sanoi Liisa vähän punastuen, jos hän sen niin on minulle säätänyt niin ei siinä vastus auta.
Nyt Aittanen heitti suloisen silmäyksen Liisan puoleen ja lähti paikalla ulos, mennen rattaittensa luo, ja kopeloittuansa sieltä pienen laatikon palasi hän se kainalon alla takaisin tupaan, ja suoraa mennen Liisan luo hän rohkeasti ojensi laatikon Liisalle joka taas kainosti sen vastaan otti, se sisälsi kihla-kalut ja siinä oli punainen suuri silkkihuivi sekä kaikenlaista kallisarvoista kihlatavaraa jotka vast'ikään oli kaupungista ostettu, Liisa nyt tämän saatuaan meni pöydän luo ja laski sen kalleuksineen siihen. Nyt läheni Aittanenkin pöydän luo, ja kehoitti toisetkin seuraamaan samaa, ja jonka, uudistamatta käskyä täyttivätkin. Aittanen otti liivinsä taskusta pienen kulta reunoilla koristetun paperirasian ja avasi sen ottaen sieltä kauniin kalliilla kivellä koristetun kulta sormuksen ja reippaasti ojentaen sen Liisalle, sanoen:
Tässä tarjoon armas Liisa, sulle kihlasormuksen, se, se jääpi pantiksi sulle: rakkauttan vahvistaan.
Liisa otti sormuksen kiittäen nöyrästi sen edestä ja lausui:
Wastaan otan armas vieras Kalliin kihla panttisi, Sormuksen tään kiiltäväisen, Otan rakkautes merkiksi.
Ja nyt syleilivät nuoret aivan kursailematta toinen toisiaan, joka todella on tämän lukiallekin hyvin outoa ja harvinaista, ja niin yhtyi vanhuksetkin syleilyyn, antaen siunauksensa näin näille äkkiä rakastuneille nuorille, ja Matti puhkesi sanoihin kyyneleet valuen pitkin ryppyisiä poskia. Tutkimattomat ovat Herran tiet, kiitos Jumalalle.
Tuomokin oli oikein sydämmestään riemastunut sillä hän oli todellisella ilolla täytetty, kun hän näin voi saattaa ystävänsä onnelliseksi, jota hän jo kanvan sitten oli aikonut runsaana palkintona Aittaselle antaa. Nyt oli Maija sekä Matti jo poistuneet tuvan perälle itkien kumpikin ilosta. Mutta nuoret ne puhelivat vielä kauvan pöydän ääressä. Tuomo ja Aittanen alkoivat hyvästi jätellä ja lähteä ulos hevoistensa luo mennäkseen, seurattuna vanhuksilta sekä Liisalta. Wielä kerran painaen rattaiden luona morsiantansa rintaansa vasten, astui Aittanen rattailleen niin myös Tuomo, ja lähtivät ilosta sykkivillä sydämillä.
Miesten lähdettyä palasivat Karion väki sisälle, ja nyt rupesi Liisa vasta oikeen katselemaan niitä kauniita lahjoja, jotka Aittanen hänelle jätti, Matin ja Maijan oikeen sydämistään iloitessa ja niiden arvoa arvioidessa. Katseltuaan aikansa näitä niin käski Maija Liisan ne viedä siihen isoon arkkuun joka luhdin nurkassa seisoi suurilla rautavanteilla varustettuna, ja hän antoi avaimen Liisalle, joka lähti niitä viemään, vielä kerran katsottuaan niitä luhdissa arkkuun pannessaan. Sitte alkoi taas entinen elo ja olo Kariossa, vaikka vähän iloisemmalla mielellä, sillä Mattikin kykeni jo taas maata kääntämään ja Maijakin Mattiaan autteli. Liisa taas kapioita laitteli, neuloi, kutoi, värjäsi, kehräsi lankoja ja lauleli.