Nuoren Dubrovskijn puhe, sointuva ääni ja ylevä käytös tekivät toivotun vaikutuksen. Kansa vaikeni ja hajaantui, piha tuli puhtaaksi ja oikeudenjäsenet — istuivat sisällä rauhassa. Surullisena astui Vladimir portaille. Schabaschkin aukasi oven ja alkoi matalalla äänellä kiittää Dubrovskija hänen armollisesta välityksestään.
Vladimir kuunteli häntä halveksien eikä vastannut mitään.
— Me olemme päättäneet teidän suostumuksellanne jäädä tänne yöksi, jatkoi asessori, — nyt on jo pimeä ja teidän talonpoikanne saattavat hyökätä tiellä päällemme. Olkaa niin armelijas ja käskekää levittää vaikka olkia vierashuoneesen vuoteeksi. Ennen päivän nousua lähdemme kotiin.
— Tehkää niinkuin tahdotte, vastasi Dubrovskij kuivasti, en minä ole enää täällä isäntä.
Näin sanoen poistui hän isänsä huoneesen ja sulki oven.
Kuudes luku.
Siis kaikki on päättynyt! huokasi Vladimir itsekseen. Vielä aamulla oli minulla koti ja leivänkannikka; huomenna täytyy minun jättää talo, syntymämajani. Isäni maa, jossa hän lepää haudattuna, tulee kuulumaan vihamiehelle, joka on syypää hänen kuolemaansa ja minun köyhyyteeni!…
Vladimir kiristi hampaitaan ja hänen silmänsä pysähtyivät äitinsä valokuvaan. Taiteilija oli esittänyt hänet valkeassa aamupuvussaan, ruusu hiuksissa, nojaavana käsipuilla. Ja tuo valokuvakin tulee perheeni viholliselle, ajatteli Vladimir, se viedään aittaan rikkinäisten tuolien kera, tai ripustetaan porstuaan hänen koirainhoitajiensa pilkan ja huomion esineeksi. Mutta hänen makuuhuoneessaan, jossa isä kuoli, saa vouti asuntonsa, tai asetetaan sinne hänen haareminsa. — Ei, ei! sen talon, josta Troekurov ajaa minut, ei pidä kuuluman hänelle itselleenkään! Vladimir puri hammasta; kauheita ajatuksia tuli hänen päähänsä. Kansliakirjurien äänet kaikuivat hänen korvissaan. He pitivät isännyyttä vaatien väliin yhtä, väliin toista, ja saivat hänet surullisista mietteistään. Vihdoin oli kaikki hiljaa.
Vladimir aukoili kaappeja ja laatikoita sekä tarkasteli vainajan papereita. Ne olivat suurimmaksi osaksi talouslaskuja ja kirjoituksia eri asioista. Vladimir repi ne lukematta. Niitten joukossa oli eräs mytty, jonka päällä oli kirjoitus: Vaimoni kirjeet. Suurella liikutuksella tarkasteli Vladimir niitä, ne olivat kirjoitetut Turkin sodan aikana sekä lähetetyt Armeniaan Kistenevkasta. Vaimo kertoi niissä maa-elämästään ja taloustoimistaan; hellyydellä surkutteli, että oli eroitettuna puolisostaan sekä kutsui miestään kotiin, rakkaan ystävättärensä syliin. Eräässä niistä hän kertoi olevansa rauhaton pikku Vladimirin terveyden suhteen, toisessa taas iloitsi Vladimirin viisaudesta sekä ennusti hänelle onnellista ja loistavaa tulevaisuutta.
Vladimir vaipui lukemiseensa ja perheellisen onnen rauhaan eikä huomannut, kuinka aika kului; seinäkello löi jo yksitoista. Vladimir pani kirjeet taskuunsa, otti kynttilän ja tuli ulos huoneesta. Virkamiehet makasivat salin lattialla. Pöydällä oli laseja, jotka he olivat tyhjentäneet, ja ilkeä rommin haju tuntui koko huoneessa. Inholla meni Vladimir heidän sivutsensa etuhuoneesen. Siellä oli pimeä. Joku vetäytyi nurkkaan nähtyään valon. Vladimir tunsi seppä Arhipan.