— Mitä sinä täällä teet? kysyi hän ihmeissään.
— Minä tahdoin … minä aijoin tulla katsomaan, ovatko kaikki sisällä, vastasi Arhip hiljaa ja pitkäveteisesti.
— Mutta mitä sinä kirveellä teet?
— Mitäkö teen kirveellä? No kuinka voisi kirveettä kulkea nyt. Nuo kirjurit ovat näet sellaisia hävyttömiä — ja katsokaappas sitäkin…
— Sinä olet juovuksissa, pane pois kirves ja mene tiehes.
— Minäkö juovuksissa? ystävä Vladimir Andrejevitsch. Jumala sen tietää, etten pisaraakaan ole suuhuni saanut … ja muuten meneekö viina järkeen? Onko tällaista ennen kuultu — kanslistit aikovat voittaa meidät, kanslistit ajavat meidän herramme talostaan… Äh, nyt ne viheliäiset kuorsaavat; kaikki kerrassaan ja loput veteen.
Dubrovskij rypisti otsaansa.
— Kuuleppas Arhip, sanoi hän hetkisen perästä, eivät kirjurit ole syylliset. Sytytä lyhty ja tule perässäni.
Arhip otti kynttilän herraltaan, etsi lyhdyn uunin takaa, sytytti sen, ja molemmat menivät portailta sekä kulkivat talon ympäri. Vartija rupesi rumputtamaan metallilevyä; koirat alkoivat haukkua.
— Kuka on vahdissa, kysyi Dubrovskij.