— Me, isä, vastasi hiljainen naisen ääni, Vasilisa ja Lukeria.
— Menkää kotiin, sanoi Dubrovskij, teitä en tarvitse.
— Vahdinvaihto, mutisi Arhip.
— Kiitos, elättäjämme, sanoivat akat, ja menivät heti kotiinsa.
Dubrovskij meni edemmäs. Kaksi miestä tuli häntä vastaan, ne huusivat häntä. Dubrovskij tunsi Antonin ja Grischan äänen.
— Miksi ette ole panneet maata? kysyi hän heiltä.
— Meilläkö nyt olisi aikaa nukkua, vastasi Anton, — kuinka kauvan olemme saaneet odottaa, kuka olisi uskonut?…
— Hiljempaa, keskeytti Dubrovskij, missä on Jegorovna?
— Herrastalossa, tuvassaan, vastasi Grischa.
— Mene ja tuo hän tänne ja tuo myös koko muu meidän väki, jottei henkeäkään sinne jäisi, paitsi kirjurit. Ja valjasta sinä, Anton, hevonen rattaiden eteen.