— Ai! huusi Jegorovna valittaen, Vladimir Andrejevitsch, mitä teet!
— Hiljaa! sanoi Dubrovskij. Nyt lapset, jääkää hyvästi, minä menen sinne, mihin Jumala polkuni ohjaa; tulkaa onnellisiksi uuden herranne vallassa.
— Isämme, elättäjämme, huusi väki, me vaikka kuolemme, mutta emme jätä sinua, me tulemme mukanasi.
Hevoset tuotiin. Dubrovskij istui Grischan kanssa rattaille, Anton löi hevosia, ja he ajoivat pois pihalta.
Silmänräpäyksessä levisi tuli yli koko talon. Laattiat halkeilivat ja sortuivat, palavia hirsiä putoili ja punertava sauhu kohosi ilmaan. Sydäntäsärkeviä valitushuutoja kuului ja ääniä: "auttakaa, auttakaa!"
— Mitä vielä, sanoi Arhip, katsellen ilkeällä hymyllä paloa.
— Arhipini, pelasta sinä nuo vihelijäiset, niin Jumala sinut palkitsee, sanoi hänelle Jegorovna.
— En suinkaan, vastasi seppä.
Samassa näkyivät kirjurit ikkunoissa ja koettivat murtaa niitten kaksinkertaisia puitteita. Mutta silloin sortui katto rytinällä — ja valitushuudot vaikenivat.
Pian kaikki alustalaiset tulivat ulos. Akat kiljuivat ja koettivat pelastaa huonekalujaan, lapset taas hyppelivät ihaellen paloa Tulisateena lensivät kipinät ja — mökit syttyivät palamaan.