Kirila Petrovitschin kasvot muuttuivat synkiksi.
— Sinä, näemmä, et tunnustakkaan minua herraksi — no hyvä. Mutta mitä sinä teit puutarhassani?
— Varastin vattuja.
Ahaa! palvelija tulee herraansa; millainen on pappi, sellainen on seurakuntakin. Mutta kasvaako minulla vatukoita tammessa? oletko sinä sitä kuullut?
Poika ei vastannut mitään.
— Isä, käskekää hänen antaa sormus, sanoi Sascha.
— Suus' kiinni, Aleksanteri, vastasi Kirila Petrovitsch, älä unohda, että minä vielä sinustakin selvän teen. Mene huoneesesi. Ja sinä, kierosilmä, sinä näytät mieheltä etkä lurjukselta; jos tunnustat minulle kaikki, niin en rankaise sinua, annanpa vielä viisi kopeekkaa, että saat ostaa pähkinöitä. Anna sormus ja mene sitten.
Poika avasi kouransa ja näytti, ettei siellä ollut mitään.
— Vai niin, minä vielä teen sinulle jotakin, jota et voi odottaakaan.
No!
Poika ei vastannut sanaakaan, seisoi vaan pää alaspäin ja teki itsensä oikein konnan näköiseksi.