— No hyvä! sanoi Kirila Petrovitsch; sulkekaa hän johonkin ja katsokaa, ett'ei hän pääse karkuun, taikka minä nyljen koko talon väen.
Stepan vei pojan kyyhkysvajaan, sulki hänet sinne ja autti vahdiksi vanhan kanapiian Agatan.
* * * * *
— Siinä ei ole epäilemistäkään; tyttäreni on pitänyt yhteyttä tuon kirotun Dubrovskijn kanssa. Mutta jos todellakin hän on kutsunut Dubrovskijn apuun! ajatteli Kirila Petrovitsch kävellessään huoneessaan ja viheltäessään vihaisesti "Voiton huudot kaikukohot." Minä ainakin jouduin Dubrovskijn vereksille jäljille, ja hän ei pääsekkään meiltä karkuun. Me käytämme hyväksemme tätä tapausta… No, kulkusen ääni… Jumalan kiitos, se on ispravnikka. Tuokaa vangittu poika tänne.
Samalla tuli rattaat pihalle, ja tuo meille ennestään tuttu ispravnikka astui sisään pölyisenä.
— Mainio uutinen! huusi Kirila Petrovitsch, minä sain kiinni
Dubrovskijn!
— Jumalan kiitos, teidän ylhäisyytenne, vastasi ispravnikka iloisella muodolla, missä hän on?
— Se on, ei Dubrovskij, vaan eräs hänen joukostaan. Hän tuodaan tänne kohta. Hän voi olla meille apuna itse päällikön vangitsemiseen. No, kas tuossa hän jo onkin.
Ispravnikka, joka oli odottanut näkevänsä hirveän rosvon, kummastui suuresti nähdessään tuon heikon kolmentoistavuotiaan pojan. Epäröidessään kääntyi hän Kirila Petrovitschiin odottaen selitystä. Kirila Petrovitsch alkoi selitellä mainitsematta kuitenkaan aamullista kohtaustaan Maria Kirilovnan kanssa.
Ispravnikka kuunteli tarkkaan luoden tuontuostakin silmänsä pieneen rosvoon, joka, tottunut kun oli lurjusmaiseksi, ei vähääkään välittänyt siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.