— Sallikaa minun, teidän ylhäisyytenne, puhella kahdenkesken kanssanne, sanoi vihdoin ispravnikka.
Kirila Petrovitsch vei ispravnikan toiseen huoneesen ja sulki oven.
Puolen tunnin perästä tulivat he taas saliin, jossa vanki odotti kohtalonsa päättymistä.
— Herra tahtoi lähettää sinut kaupungin ojennuslaitokseen piiskattavaksi, sanoi ispravnikka pojalle ja sitten lähettää johonkin uudisasukaspaikkaan, mutta minä puolustin sinua ja pyysin anteeksi puolestasi. Irroittakaa köydet!
Poika päästettiin köysistä.
— Kiitäppä nyt herraa, sanoi ispravnikka.
Poika meni Kirila Petrovitschin luo ja suuteli hänen kättään.
— Mene kotiisi, sanoi Kirila Petrovitsch, äläkä enää varasta vatukoita puun koloista.
Poika meni alas, hyppäsi iloissaan alas rapusta ja lähti juoksemaan yli pellon Kistenevkaan taakseen katsomatta. Tultuaan kylään koputti hän ensimmäisen rappeutuneen majan ikkunaan. Vanha akka tuli ikkunaan.
— Leipää, akka! huusi poika, aamusta asti en ole mitään syönyt, kuolen vallan nälkään.