— Äh, se olet sinä, Mitja, missä olet ollut lurjus? vastasi akka.
— Kerron sitten, akka, Jumalan tähden leipää!
— No, tule sisään.
— En ennätä, minun täytyy vielä juosta erääsen paikkaan. Leipää,
Kristuksen tähden, leipää!
— Oh, sinä levoton, mutisi akka, tuossa on sinulle palanen, ja pani samalle ikkunalle palasen ruisleipää.
Poika purasi ahneesti sitä ja meni kävellen eteenpäin.
Alkoi jo hämärtää. Mitja kulki riihien ja yrttitarhojen sivuitse Kistenevkan metsään. Tultuaan kahden männyn luo, jotka olivat siinä ikäänkuin metsän etuvartijoina, seisahtui hän, katsoi ympärilleen, päästi kimakan vihellyksen ja alkoi kuuntelemaan. Hiljainen pitkä vihellys kuului vastaukseksi. Joku tuli metsästä ja lähestyi poikaa.
Kahdeksastoista luku,
Kirila Petrovitsch käveli edestakaisin salinsa laattialla ja vihelsi tavallista kovemmin lauluaan. Koko talon väki oli liikkeellä, palvelijat juoksivat ja häärivät. Pihalla oli paljon kansaa. Naisten pukuhuoneessa koristeli eräs nainen palvelijattarien avulla peilin edessä Maria Kirilovna-raukkaa, joka oli vallan liikkumaton. Maschan pää kumartui heikkoudesta alas noitten raskaitten hohtokivikoristeitten painosta, hän huokaili hiljaa, kun varomattomasti tultiin häntä pistäneeksi, mutta oli kuitenkin vaiti katsellen mielettömästi peiliin.
— Joko pian on valmis? kuului ovelta Kirila Petrovitschin ääni.