— Mitä tämä merkitsee, huusi ruhtinas, kuka sinä olet?
— Hän on Dubrovskij, vastasi ruhtinatar.
Ruhtinas ei kadottanut mielenmalttiaan, hän otti taskustaan matkapistoolin ja ampui naamioittua rosvoa. Ruhtinatar kiljasi ja peitti kasvonsa molemmilla käsillään. Dubrovskij tuli haavoitetuksi olkapäähän. Ruhtinas ei kadottanut hetkeäkään, hän otti toisen pistoolin. Mutta hänelle ei annettu aikaa laukaista. Ovet reväistiin pois ja muutamat väkevät kädet tarttuivat häneen, vetivät hänet vaunuista ja väänsivät pois pistoolin. Puukot jo välähtelivät hänen päällään.
— Älkää koskeko häneen, huusi Dubrovskij ja nuo synkät toverit poistuivat.
— Te olette vapaa, sanoi Dubrovskij ruhtinatar-raukalle.
— En, vastasi tämä, nyt on jo myöhäistä! Minä olen vihitty, minä olen ruhtinas Vereiskijn vaimo.
— Mitä te puhutte, huusi Dubrovskij epätoivossa, ei, te ette ole hänen vaimonsa, teitä pakotettiin, te ette koskaan voinut suostua…
— Minä suostuin, minä vannoin, vastasi Mascha päättävästi. Ruhtinas on mieheni. Käskekää päästää hänet vapaaksi ja jättää minä hänen kanssaan. Minä en ole pettänyt, minä odotin teitä viimeiseen silmänräpäykseen asti … mutta nyt, minä sanon sen teille, nyt on myöhäistä. Päästäkää meidät.
Mutta Dubrovskij ei enää kuullut mitään. Kipu ja kova mielenkiihko veivät hänen voimansa. Hän kaatui vaunujen viereen, rosvot ympäröitsivät hänet. Hän sanoi heille vielä jonkun sanan. Rosvot panivat hänet hevosen selkään. Kaksi heistä tuki häntä, kolmas talutti hevosta. He menivät metsään, jättäen vaunut, valjaista riisutut hevoset ja sidotut miehet keskelle maantietä, mutta eivät ryöstäneet mitään eivätkä vuodattaneet pisaraakaan verta kostaakseen päällikkönsä puolesta.
Yhdeksästoista luku.