Synkän metsän keskellä, vähäisen lammen partaalla oli pieni multavarustus valleineen ja hautoineen, joitten takana oli muutamia telttoja ja turvemajoja. Ulkona söi päivällistä joukko miehiä, joitten monenlaisista puvuista ja aseista voi heti tuntea heidät rosvoiksi. He istuivat veljellisessä sovussa kattilan ympärillä. Vallilla, pienen tykin vieressä istui vahtimies jalat ristissä. Hän paikkaili pukuaan, käyttäen neulaa yhtä taitavasti kuin oppinut räätäli sekä ehtimiseen katsellen ympärilleen.
Vaikka kuppi oli jo kiertänyt miehestä mieheen muutamia kertoja, niin kuitenkin kummallinen hiljaisuus vallitsi koko joukossa; rosvot vaan söivät; toinentoisensa jälkeen nousi joku ja luki ruokalukunsa. Muutamat menivät telttoihinsa, toiset hajaantuivat metsään ja panivat maata aterian jälkeen venäläisten tapaan.
Vahtimies lopetti työnsä, pudisteli pukuaan, ihaili paikkaustaan, pisti neulan hihaansa, istui hajareisin tykille ja alkoi täyttä kurkkua laulaa tuota suruvoittoista vanhaa laulua:
"Sinisalo, sinisalo, älä humaja — —".
Samassa aukeni erään teltan ovi ja valkeaan huiviin sekä muuten siistiin mustaan pukuun puettu eukko ilmaantui kynnykselle.
— Piisaa jo, Stepka, sanoi hän vihaisesti, herra makaa ja sinä kehtaat rääkyä. Ei sulla ole omaatuntoa, eikä sääliä!
— Anteeksi, Petrovna, vastasi Stepka, hyvä on, en minä enää … olkoon herra rauhassa ja levätköön sekä tulkoon terveeksi.
Akka poistui ja Stepka alkoi kävellä vallilla.
Teltassa, josta akka tuli, makasi esiripun takana haavoitettu Dubrovskij kylmällä vuoteellaan. Hänen edessään pöydällä olivat hänen pistoolinsa ja miekat riippuivat päänpuolessa. Teltassa oli laattialle levitetty kallisarvoisia mattoja; nurkassa oli hopeapuitteinen naisten toalettipeili sekä trymo. Dubrovskijlla oli kädessä avattu kirja, mutta hänen silmänsä olivat kiinni, ja akka, joka katseli häntä esiripun takaa, ei voinut tietää, nukkuiko hän, vai oliko hän vaipunut ajatuksiinsa.
Dubrovskij havahtui äkkiä. Varustuksessa tuli hälinä ja Stepka pisti päänsä sisään ikkunareijästä.