"Olen, minä itse", vastasi kreivi tavattoman hämillään. "Ja tämä luotien lävistämä taulu on muisto viimeisestä kohtauksestamme."
"Oi, pyydän, rakas", sanoi kreivitär, "älä puhu siitä. Minua kauhistuttaa, kun kuulen tuota juttua mainittavan."
"Ei", vastasi kreivi, "minun täytyy herralle kertoa kaikki. Hän tietää, kuinka loukkasin hänen ystäväänsä, ja on kohtuullista, että hän saa myös tietää, kuinka Silvio kosti."
Kreivi sysäsi minulle istuimen ja minä kuuntelin uteliaalla jännityksellä seuraavaa kertomusta: "Ensimäisen kuukauden, honey moon, vietimme täällä, tällä tilalla. Tähän taloon liittyy elämäni onnellisimman samoinkuin tuskallisimmankin silmänräpäyksen muisto.
"Eräänä iltana olimme ratsastamassa. Vaimoni hevonen pillastui, häntä alkoi pelottaa, hän laskeutui maahan ja pyysi minua taluttamaan hevostaan, hän itse menisi jalkaisin kotiin. Siellä näin oven edessä matkarattaat. Minulle ilmotettiin, että muuan herra odotti huoneessani ja oli kieltäytynyt ilmottamasta nimeään, oli vain sanonut, että hänellä on asioita suoritettavana kanssani. Menin huoneeseen ja pimeänhämärässä näin pitkäpartaisen, pölyttyneen miehen. Hän seisoi kamiinin luona. Menin hänen luoksensa ja koetin hänen piirteitään muistella.
"'Etkö tunne minua, kreivi?' sanoi hän väräjävällä äänellä.
"'Silvio!' huusin minä.
"Ja täytyy tunnustaakseni, että tunsin hiusteni nousevan pystyyn.
"'Niin, se olen', jatkoi hän. 'Minulla on vielä laukaus puolellani, olen tullut sen ampumaan. Oletko valmis?'
"Sivutaskusta näin pistoolin pistävän esiin. Mittasin välimatkaa kaksitoista askelta ja pyysin häntä heti ampumaan, ennenkuin vaimoni ehtisi sisään. Hän vitkasteli ja tahtoi valoa. Tuotiin kynttilöitä.