"En."
"Vanno se."
"No, pyhän perjantain kautta, minä tulen varmaan."
Nuoret erosivat. Liisa riensi metsästä pois, juoksi yli peltojen, pujahti puutarhaan ja syöksi nurinniskoin vahtihuoneeseen, jossa Nastja odotti. Siellä muutti hän pukua, antoi hajanaisia vastauksia uskottunsa kysymyksiin ja meni sitte asuinhuoneeseensa. Pöytä oli katettu, aamiainen valmiina ja miss Jackson, joka jo oli maalattu ja sonnustettu, leikkeli ohuita voileipäviipaleita. Hänen isänsä kiitteli häntä aikaisesta aamukävelystään.
"Mikään ei ole terveellisempää", sanoi hän, "kuin nousta varhain aamulla."
Ja sitte mainitsi hän useampia esimerkkiä pitkästä ijästä, esimerkkejä, jotka hän oli ottanut englantilaisista aikakauslehdistä, liittäen niihin huomautuksen, ettei kukaan niistä, jotka olivat eläneet sadan vuoden vanhaksi, ollut itseään henkisesti rasittanut, vaan kaikki olivat niin talvella kuin kesälläkin nousseet aamun koitteessa.
Liisa ei häntä kuunnellut. Hengessään eli hän vielä kerran läpi kaiken, mitä hänen aamukävelyllään oli tapahtunut ja kertasi mielessään Akulinan koko keskustelun nuoren metsästäjän kera, ja hänen omaatuntoaan alkoi pistellä. Turhaan koetti hän vakuutella itseään, että heidän keskustelunsa oli pysynyt sopivaisuuden rajoissa etteikä hänen kepposestaan voinut koitua mitään seurauksia.
Hänen omatuntonsa puhui äänekkäämmin kuin ymmärryksensä. Lupaus, jonka hän oli tehnyt huomiseksi, vaivasi häntä enemmän kuin mikään muu, ja hän oli aivan aikeissa rikkoa juhlallisen valansa. Mutta eikö Alexis voinut, turhaan häntä odotettuaan, tulla kylään katsomaan todellista Akulinaa, seppä Vasilin tytärtä, — paksua, rokonarpista tyttöä — ja siten päästä hänen kevytmielisen kepposensa perille? Tämä ajatus pelästytti Liisaa pahoin, ja niin päätti hän seuraavana aamuna uudestaan esiintyä metsässä Akulinana.
Alexis puolestaan oli ihastunut. Kaiken päivää ajatteli hän uutta tuttavuuttaan; tumman kaunottaren kuva ei yölläkään poistunut hänen mielestään. Tuskin koitti aamu, kun hän oli valmiiksi pukeutunut. Hänellä ei ollut aikaa edes ladata kiväriään, vaan meni Spogarinsa seurassa metsään ja riensi kohtauspaikalle.
Kului melkein puoli tuntia sietämättömässä odotuksessa; vihdoin näki hän pensasten välistä pilkkuvan sinisen sarafanin ja riensi armasta Akulinaansa vastaan. Tämä hymyili hänen ihastuneelle kiitollisuudelleen; mutta Alexis huomasi kohta, että tytön kasvoilla oli surun ja huolen merkkejä. Hän tahtoi ehdottomasti tietää syyn.