Liisa tunnusti, että hänen tänne tulonsa näytti hänestä kevytmieliseltä, että hän sitä katui, ettei tällä kertaa ollut tahtonut rikkoa lupaustaan, mutta että tämä kohtaus oli viimeinen ja pyysi nuorta herraa lopettamaan tuttavuuden, joka ei voinut viedä mihinkään hyviin seurauksiin.
Tämän kaiken puhui hän tietysti maalaisella murteella. Mutta ajatukset ja tunteet, jotka yksinkertaiselle talonpoikaistytölle olivat niin tavattomat, saivat Alexin kummiinsa. Hän käytti koko puheliaisuutensa taivuttaakseen Akulinaa päätöksestään luopumaan: hän vakuutti tälle aikeidensa puhtautta, lupasi olla milloinkaan antamatta katumisen aihetta ja rukoili tyttöä, ettei tämä ryöstäisi häneltä iloa — iloa ainoastaan nähdä toisiaan, vaikkapa vain kerran viikossa. Hän puhu intohimon kieltä ja oli tällä hetkellä todellakin rakastunut.
Liisa kuunteli häntä vaieten.
"Lupaa minulle", sanoi hän vihdoin, "ettet tule kylään milloinkaan minua katsomaan etkä keltään minua kysele. Lupaa minulle, ettet etsi mitään muita kohtauksia kanssani kuin ne joihin suostun."
Alexis aikoi vannoa pyhän perjantain kautta, mutta Liisa keskeytti hänet hymyillen.
"Valaa en halua, sanasi riittää minulle."
Sitte kulkivat he ystävällisesti pakinoiden metsässä ympärinsä, kunnes
Liisa vihdoin sanoi:
"On jo aika lähteä kotiin."
He erosivat, ja kun Alexis oli jälleen yksin, ei hän voinut käsittää, kuinka yksinkertainen talonpoikaistyttö oli kyennyt saamaan niin suuren vallan hänen ylitsensä. Hänen suhteellaan Akuliinaan oli hänestä uutuuden viehätys, ja vaikka merkillisen talonpoikaistytön asettamat ehdot tuntuivat hänestä sangen kiusallisilta, ei hänen johtunut mieleensäkään pettää sanaansa. Sillä pohjaltaan oli hän kukostava, kelpo nuorukainen, jonka vielä koskemattoman sydämen täytti puhdas, viaton iloisuus.
Jos voisin seurata taipumustani, kertoisin tässä kaikella seikkaperäisyydellä, kuinka nuoret toisiaan kohtasivat, kuinka he tunsivat molemminpuolista taipumusta ja lähestymistä toisiinsa, mitä he tuumivat ja puhuivat. Mutta tiedän, ettei suurin osa lukijoista ottaisi ilooni osaa. Yleensä ovatkin sellaiset seikat vastenmielisiä ja ikäviä, ja sentähden tahdon ne sivuuttaa ja aivan lyhyeen huomauttaa, ettei vielä ollut kulunut kahta kuukautta, kun Aleximme oli jo toivottomasti rakastunut, eikä Liisakaan ollut välinpitämättömämpi, vaikkakin hillitympi. Molemmat olivat onnelliset päivälleen ja huolehtivat vähät tulevaisuudesta.