Ikuisen liiton ajatus oli usein ollut heidän mielissään, mutta koskaan eivät he olleet siitä puhuneet. Syy oli selvä: kuinka Alexis olikaan rakkaaseen Akulinaansa mieltynyt, ei hän voinut pitää mitättömänä sitä kuilua, joka hänet erotti Akulinasta, ja Liisa puolestaan tiesi, mikä vihamielisyys vallitsi heidän isiensä välillä eikä voinut toivoa sovintoa tulevan. Sitä paitsi kutkutti hänen itserakkauttaan romantillinen toivo nähdä lopulta Tugilovon omistaja sepän tyttären jalkojen juuressa.
Silloin äkkiä uhkasi eräs tärkeä tapaus katkaista heidän keskinäisen suhteensa.
Kuulean kylmänä aamuna — aamuna, jollaisia Venäjän syksy tarjoo niin usein — ratsasti Ivan Petrovitsch Berestoff metsään, ottaen mukaansa kolme paria metsäkoiria, lakeijan ja useita tallipoikia räikkätorvineen. Samaan aikaan käski Gregor Ivanovitsch Muromski, kauniin, kuulean ilman houkuttelemana, satuloida lyhythäntäisen ratsunsa, ja niin ratsasti hän englantilaisella tilallaan ympärinsä. Metsää lähetessään huomasi hän naapurinsa, joka ketunnahkaturkissaan istui ylpeänä orhinsa selässä ja odotti jänistä, jota pojat huudellen ja torviaan räikyttäen ajelivat ulos tiheiköstä. Jos Gregor Ivanovitsch olisi voinut aavistaa tämän kohtauksen edeltäpäin, olisi hän varmaan kääntynyt takaisin, mutta hän oli aivan odottamatta törmännyt Berestoffin kera yhteen ja oli nyt ampumamatkan päässä hänestä. Ei ollut muuta keinoa: sivistyneenä europalaisena ratsasti hän vihamiehensä luo ja tervehti kohteliaasti. Berestoff vastasi tervehdykseen jokseenkin samalla innolla kuin kahlehdittu karhu osottaa, kun sen herransa käskystä täytyy tehdä kumarrus yleisölle.
Samassa hypähti tiheiköstä esiin jänis ja juoksi pellolle. Berestoff ja lakeija huusivat täyttä kurkkua, he päästivät koirat vapaiksi ja seurasivat täyttä neliä. Muromskin hevonen, joka ei ollut tottunut metsästykseen, pelästyi ja juoksi mukana. Muromski, joka piti itseään hyvänä metsästäjänä päästi ohjakset valloilleen ja iloitsi salaa hyvästä tilaisuudesta, joka hänet oli pelastanut epämieluisesta seurasta.
Mutta kun hänen hevosensa ehti erään rotkon reunalle, jota se ei ennen ollut nähnyt, teki se äkillisen sivuhyppäyksen ja viskasi ratsastajan maahan. Kun Muromski oli pudonnut jokseenkin raskaasti routaiseen maahan, jäi hän siihen makaamaan ja kiroili orhiaan, joka, ikäänkuin olisi äkkiä malttanut mielensä, pysähtyi kohta huomattuaan päässeensä taakastaan vapaaksi.
Ivan Petrovitsch ratsasti hänen luoksensa ja kysyi, oliko hän loukannut itseään. Sillävälin oli lakeija ottanut kiinni syyllisen hevosen ja talutti sen luo. Hän auttoi Muromskin satulaan ja Berestoff kutsui naapurinsa kotiinsa. Muromski ei voinut kutsua hyljätä, sillä hän tunsi olevansa kiitollisuuden velassa, ja niin palasi Berestoff, ammuttuaan ensin jäniksen, mainehikkaana kotiinsa, mukanaan haavotettu vastustajansa ikäänkuin mikäkin sotavanki.
Naapurukset söivät aamiaista yhdessä ja seurustelivat aivan kuten ystävykset. Berestoff tarjosi Moromskille vaununsa, sillä tämän täytyi tunnustaa, että hänen putoamisensa jälkeen oli mahdoton ratsain palata kotiinsa. Berestoff saattoi häntä aina vaunuihin saakka eikä Muromski tahtonut sanoa jäähyväisiä ennenkuin oli saanut lupauksen, että naapuri poikansa Alexis Ivanovitschin kera tulisi Prilutschinaan ja söisi hänen kanssansa. Siten näytti pillastunut, lyhythäntäinen hepo muuttaneen vanhan syvähaavaisen vihollisuuden painaneen unhoon.
Liisa riensi Gregor Ivanovitschia vastaan.
"Mitä tämä merkitsee, isä? kysyi hän hätääntyneenä. Miksi liikkaat?
Missä on hevosesi ja kenen ovat nämä vaunut?"
"Sitä et ikinä voi arvata, lapseni!" vastasi Gregor Ivanovitsch, ja sitte kertoi hän mitä oli tapahtunut.