Täsmälleen kahden aikaan ajoivat kuuden hevosen vetämät maalla tehdyt vaunut pihaan. Muromskin molempain livrepalvelijain avulla laskeusi vanha Berestoff vaunusta. Hänen poikansa oli seurannut ratsain ja he menivät molemmat ruokasaliin, johon pöytä oli katettu.
Muromski otti vieraansa ystävällisesti vastaan ja ehdotettuaan, että he aterian edellä tekisivät kävelyretken puutarhaan ja puistoa katselemaan, kuletti hän heitä huolellisesti haravoituja ja hiekalla siroteltuja käytäviä myöten. Vanha Berestoff säälitteli hengessään sitä työtä ja aikaa, joka noin hyödyttömiin seikkoihin oli tuhlattu, mutta piti hyvin viisaasti ajatuksensa omina hyvinään. Hänen poikansa ei ottanut osaa käytännöllisen ekonomin paheksumiseen eikä jalon anglokiihkoilijan innostukseen; hän odotteli kärsimättömästi isäntänsä tyttären ilmestymistä, tyttären, josta hän oli niin paljo kuullut, ja vaikkakin, kuten tiedämme, hän oli jo sydämensä luovuttanut, teki nuoruus ja kauneus yhä mahtavan vaikutuksen hänen mielikuvitukseensa.
Palattuaan sisälle, istuutuivat kaikki kolme tuttavallisesti yhteen, ja vanhusten muistellessa muinaisia päiviä ja kertoellessa sotilasaikansa urostekoja, mietiskeli Alexis, mitä osaa hänen oli näyteltävä Liisan läsnäollessa. Hän päätti, että kylmä välinpitämättömyys kaikin puolin oli paras, ja siihen alkoi hän valmistautua. Ovi aukeni; hän käänsi päänsä sellaisella huolimattomuudella, sellaisella huomaamattomuudella, että kivettyneemmänkin keimailijan sydän olisi alkanut kiihkeämmin sykkiä. Mutta onnettomuudeksi astuikin sisälle Liisan sijaan vanha miss Jackson, joka maalattuna ja sonnustettuna ja silmät lattiassa teki pienen niijauksen, ja Alexin sotilaallinen kumarrus raukesi veteen. Hänellä ei ollut aikaa koota voimiaan uuteen ponnistukseen, sillä ovi aukeni uudelleen ja Liisa astui sisään.
Kaikki nousivat. Hänen isänsä oli aikeissa esittää tyttärensä vieraille, mutta jäikin äkkiä seisomaan ja purasi huultansa… Liisa, hänen tumma Liisansa, oli maalattu kulmakarvojaan myöten ja punattu pahemmin kuin miss Jackson; irtokiharat, paljo vaaleammat kuin hänen oma tukkansa, olivat asetetut kuin mikäkin Ludvik XIV aikuinen peruukki; hihat à la imbecille pöngöttivät kuin mitkäkin Pompadourin vannehameet; hänen vyötärönsä oli niin nyöritetty, jotta se oli aivan X-kirjaimen muotoinen ja äitivainajan kaikki timantit, jotka onneksi eivät vielä olleet pantatut, säkenöivät sormissa, niskassa ja korvissa.
Alexis ei voinut tätä naurettavan loistavasti puettua olentoa tuntea Akulinakseen. Hänen isänsä suuteli neidin kättä ja hän harmissaan seurasi tämän esimerkkiä. Koskettaessaan pieniä, valkoisia sormia, tuntui hänestä kuin ne vapisisivat. Samassa huomasi hän neidin pienen jalan, joka tarkotuksella oli sievistelevästi pistetty esiin. Tämä sai hänet muuhun pukuun nähden hieman leppeämmälle tuulelle. Mitä tuli punaiseen ja valkoseen ihomaaliin, niin täytyy tunnustaa, ettei hän niitä ensi silmäyksellä huomannut eikä myöhemminkään aavistanut niiden olemassa oloa. Gregor Ivanovitsch muisti lupauksensa ja koetti olla osottamatta vähintäkään kummastusta. Mutta tyttärensä pila tuntui hänestä niin hauskalta, että hän tuskin saattoi pidättää nauruaan. Teeskentelevä englannitar ei voinut viehättyä nauruun. Hän aavisti, että ihomaali oli otettu hänen rasiastaan ja suuttumuksen puna tunkeutui hänen kasvojensa keinotekoisen ilmeen alta näkyviin. Hän heitteli syylliseen vihaisia katseita; mutta hän lykkäsi kaikki nuhteet sopivampiin tilaisuuksiin eikä ollut huomaavinaan mitään.
Istuttiin pöytään. Alexis näytteli yhä hajamielisen, ajatuksiinsa vaipuneen osaa. Liisa sievisteli, puhui venähtelevällä äänellä hampaidensa välitse ja muuten ainoastaan ranskaa. Hänen isänsä katseli häntä ohimennen; hän ei tiennyt mikä tarkotus tytöllä oli, mutta häntä tämä huvitti. Englannitar oli vaiti ja raivoissaan. Peter Petrovitsch yksin oli kuten kotonaan. Hän söi kahden edestä, joi vahvasti, iloitsi omasta iloisuudestaan ja puhui aina avomielisesti ja nauroi joka hetki hilpeästi.
Vihdoin nousivat he pöydästä. Vieraat sanoivat hyvästit ja Gregor
Ivanovitsch päästi naurunsa ja uteliaisuutensa valloilleen.
"Mutta miten on pistänyt päähäsi pitää heitä pilkkanasi?" kysyi hän Liisalta. "Tiedätkös mitä, valkonen ihomaali somistaa sinua mainiosti. En tahdo tunkeutua naisten pukuasioihin, mutta jos olisin teidän sijassanne, käyttäisin aina ihomaalia — luonnollisesti määrän mukaan, hiukkasen vaan."
Liisa oli ihastunut oikkunsa menestyksestä. Hän syleili isäänsä, lupasi miettiä hänen neuvoaan ja riensi lepyttämään vihastunutta miss Jacksonia, jonka hän ainoastaan vaivoin sai avaamaan oven ja kuulemaan hänen puolustelujaan. Liisaa oli hävettänyt esiintyä niin tummaihoisena vieraiden edessä; hän ei tohtinut kysyä — hän oli vakuutettu, että hyvä, rakas miss Jackson kyllä antaa anteeksi j.n.e., j.n.e.
Miss Jackson, joka oli tyytyväinen, kun ei Liisa ollut tahtonut häntä tehdä naurettavaksi, suuteli häntä ja lahjotti hänelle leppymisen merkiksi pienen paketin englantilaista ihomaalia, jonka Liisa hyvän näön vuoksi otti vastaan vilpittömällä kiitollisuudella.